9. huhtikuuta 2018

Tuplauhma

Poikien kuulumiset ovat jääneet melko vähäiselle huomiolle blogin puolella viime kuukausina. Tosin niin ovat kuulumiset yleensäkin, kun on ne ruuhkavuodet ja mitä näitä nyt on.

Talvi on poikien osalta kuitenkin sujunut aivan mainiosti. Kumpikaan ei ole edes sairastellut kummemmin (ja kyllä, koputan puuta!) ja kohta ehkä uskallan huokaista helpotuksesta: selvisimme ilman jokavuotista korva- ja silmätulehdusta (ja taas saa koputtaa). Haalarit vetelevät molemmilla pojilla  käytännössä viimeisiään ja minä seurailen huolestuneena kumpi antaa ensin periksi: takapihan lumipeite vai haalareiden polvet. Välikausihaalarit odottelevat keväisempiä säitä vielä enkä todellakaan haluaisi satsata enää tässä vaiheessa kautta talvihaalareihin, joten Didrickson ja Lassie, nyt on aika näyttää todellinen kestävyytenne! Näemmä ei voi luottaa enää näillä leikkikilometreillä, että yhdet talvihaalarit kestäisivät koko kauden. Löytyykö keltään ensi vuotta ajatellen suosituksia ultimaattisesta leikit kestävästä haalarimerkistä?



No, mutta en minä haalareista tullut avautumaan, vaan pojista muuten. Nimittäin meille on muuttanut yhden uhmaikäisen lisäksi toinen. Nyt niitä on siis kaksi. Kaksin verroin "minä itse", kaksin verroin omaa tahtoa, kahdet raivarit, kaksi kovaäänistä huutajaa. Ensi kuussa kaksi vuotta täyttävä kuopuksemme Sintti on osoittanut tulisen luonteensa ja umpiluuta olevan päänsä jo heti kun putkahti maailmaan, joten hänen kohdallaan uhman syveneminen on vain tuntunut asteittain lisääntyvänä häiriönä joka ei varsinaisesti yllätä. Mutta tuo meidän esikoinen... Missä vaiheessa sopeutuva ja kiltti lapsemme vaihtui tuollaiseen tuittuun?


On rankkaa kun ei saa tahtoaan läpi. Minä kyllä tiedän sen, koska kyllä se koville ottaa tällaiselle kolmekypäisellekin. Mutta välillä sitä jaksaa ihmetellä, että onko ihmisen todellakin pakko kehittyä omaksi itsekseen uhman kautta? Palveleeko se todellakin jotain, että lapsi kirkuu kurkku suorana kun hän toistuvista huomautuksista ja varoituksista huolimatta itse aiheuttaa sen, että jokin kiva tekeminen loppuu? Voisin melkein vannoa, että sain Papulta pari viikkoa sitten lahjaksi tinnituksen. Sori vaan naapurit.

Uhma on perhananmoinen noidankehä kun perheessä on kaksi niin samanikäistä lasta. Uhma ruokkii uhmaa. Kun yksi alkaa tuittuilemaan, toinen seuraa perässä. Useimmiten pienempi ottaa mallia isommasta, mutta kyllä se on loppupeleissä kaksisuuntainen tie. Toisinaan sitä löytää itsensä istumasta olohuoneen matolla yksi kuopuksen sukka ja esikoisen paita kädessä ja kuuntelemassa kahden karjuvan kakaran huutoa toisesta huoneesta. Tai jos pointti täytyy saada tyhmälle äidille selväksi huutaminen tapahtuu siinä metrin päässä. Siinä, mistä äiti selkeästi näkee, että syli olisi paras vaihtoehto, mutta josta syliin ei kuitenkaan suostuta tulemaan. Huudetaan vain.

Kun on väkisin pukenut, tai riisunut, tai pukenut ja riisunut itkupotkuraivarin saaneen mini-ihmisen tietää varmaan edes etäisesti miltä painiminen tuntuu. Omat kainalot ovat ainakin melko märät. Ja yleensä sen karjuvan vastustajan otsallakin kiiltelee hiki. Harvoin siinä vain tuntuu voittajia löytyvän.


Aamut ovat onneksi sujuneet tuplauhmassa melko kivuttomasti. Itse tosin suosin aikaisin töihin karkaamista, sillä oma aamumörköys on koetuksella mikäli aamutoimet eivät suju ripeästi. Mutta pääasiassa ennen hoitoa suoritettava yhteinen lukuhetki on taannut sen, että molemmat pojat suoriutuvat lähtökuntoon melko jouhevasti. Iltapäivät ovat tapauskohtaisesti siedettäviä, mutta yleensä uhma alkaa nostaa päätään viimeistään ruokapöydässä. Silloin ruvetaan testaamaan. Pitääkö paikkansa, että jälkiruokaa ei saa jos jättää ruuan välistä? Onko äiti tosissaan, että Pikku Kakkosta ei katsota kumpanakaan pikkukakkospäivänä jos ruoka eksyy lautaselta pöydälle tai lattialle. "Se oli vahinko." No ei kyllä ollut!

Nukkumaan meneminen on yleensä ollut kuitenkin se lopullinen uhmautumisen hetki. Heti siitä, kun pitäisi ottaa vaatteet päältä siihen, kun on peitelty yksi kaksi kolme (tai kuusi) kertaa sänkyyn iltasadun ja hyvänyönlaulun jälkeen. Sitten kun se viimeinen kerta on käyty toivottamassa hyvät yöt. Kuopuksen märisevä ääni huutaa "TÄÄ!" joka tarkoittaa, että peitto on mystisesti etsiytynyt kulmastaan pieneen nyrkkiin, ja sitä varten on ollut pakko nousta ylös pinnasängyn laitaa vasten seisomaan. "Äiti ei tule enää peittelemään, nyt on aika mennä nukkumaan! Hyvää yötä pojat!"

"TÄÄ!"

Ja kuin tilauksesta, esikoinen alkaa kikattamaan. Tai komentamaan pikkuveljeä kovaan ääneen.

"TÄÄ!"

Perhana vieköön.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!