8. tammikuuta 2018

Naissotilaat, nyt ja silloin

Ylen uusi realityohjelma Naissotilaat kertoo naisten vapaaehtoista asepalvelusta suorittavien naisten vuodesta armeijan "harmaissa". Viime vuonna pääasiassa Niinisalon Tykistöprikaatissa kuvattu ohjelma herätti minussa vahvan hylkimisreaktion ja leimasin sen formaattiin sen paremmin tutustumatta viihteelliseksi höpöhöpöksi jota en aikoisi katsoa. Kävi kuitenkin niin, että ohjelman ilmestyttyä Yle Areenaan Facebookissa seuraamissani ryhmissä alkoi kuhina: muut ressunaiset kehuivat ohjelmaa sen todenmukaisuudesta ja monissa heräsi vahva nostalgia omiin inttiaikoihin. Kun omat palvelustoverini hehkuttivat ohjelman throw back -fiilistä omasta kotivaruskunnastamme sekä mainitsivat, että ohjelmassa vilahtelee tuttujakin, oli pakko nollata ennakkoasenne ja katsoa Naissotilaat itsekin.

Ja olihan se nostalgista. Tänään on nimittäin tasan kymmenen vuotta siitä, kun itse astelin reppu selässä ja jos nyt ei ihan pelko, niin aikamoinen jännitys persiessä samojen porttien läpi ja sopersin innosta värisevällä äänellä päivystäjän pöydän edessä samat sanat kuin muutkin juuri palvelukseen astuneet alokkaat: "Herra alikersanssi, alokas omanimi ilmoittautuu palvelukseen".




Omalla kohdallani armeijaan meneminen oli itsestäänselvyys. Kukaan ei oikein tiedä mistä se polte tuli. Vanhempani muistelevat, että ilmoitin jo päiväkoti-iässä meneväni isona armeijaan. Itse en koskaan joutunut miettimään olisiko se mahdollista, sillä naiset ovat voineet suorittaa asepalvelusksen vuodesta 1995 lähtien. Ensimmäiset naiset aloittivat mm. Niinisalossa talvella 1996. Olen ollut silloin ala-asteella. Lukiossa asia alkoi konkretisoitumaan kun palvelukseen piti itse hakeutua sen sijaan, että miesten tavoin kirje kutsuntoihin olisi tullut kotiin. Olin sen verran innoissani, että lähetin paperit vahingossa vuotta etuajassa jonka johdosta aluetoimistosta soitettiin ja kysyttiin tarkentavia kysymyksiä palveluksen aloittamiseen liittyen. Piti malttaa lukea ensin itsensä ylioppilaaksi asti ja lähettää hakemus sitten uudestaan.

Tammikuun 8. päivä 2008 oma saapumiserä I/08 sitten alkoi. Meitä aloitti Niinisalossa muistaakseni 13 naista joista jo peruskoulutuskaudella osa siirtyi muihin yksiköihin. Vuoden mittaan jokainen löysi oman polkunsa aselajin ja koulutuksen suhteen. Minun polkuni vei p-kaudelta tulenjohtoaliupseerikurssille ja sen ensimmäiseltä jaksolta reserviupseerikurssille. "Er-uu-koo" olikin aina tavoitteenani ja sinne pääseminen tuntui käsittämättömän hienolta. Kotiuduin vuotta myöhemmin tulenjohtajana ja reservin vänrikkinä.



Asepalvelus oli kaikkea sitä mitä olin kuvitellut ja toivonut, mutta samalla se ei kuitenkaan ollut.  Ei sitä yksinkertaisesti voi kuvitella kaiken kaikkiaan, se täytyy itse kokea. Vuoden palveluksessa ehti oppia itsestään aika paljon, haastaa itseään ja löytää omat rajansa. Kirjoitin koko vuoden päiväkirjaa ja blogia joista fiiliksiä on voinut lukea vielä kotiutumisen jälkeenkin. (Blogin olen jo joitakin vuosia sitten jo poistanut.) Vuosi oli rankka, mutta palkitseva. Vaikka välillä usko itseensä ja osaamiseensa oli lopussa, terveys pragasi ja palvelustovereiden kanssa ei homma toiminut, en olisi koskaan jättänyt tätä kokemusta väliin.

Naissotilaat -ohjelma herätti monenlaisia tunteita. Huomasin vajoavani välittömästi siihen "silloin kun minä olin armeijassa" -moodiin, joka on aivan älyttömän ärsyttävää, mutta tavallaan ymmärrettävää. Se on sitä, että vertaa nykypalvelusta omaan palvelusaikaan. Sitä samaa pöljäilyä, mitä veljet, isät, sedät ja isoisät ovat tehneet aikoinaan. Sitä minkä perusteella sitten palvelukseen astuvat alokkaat muodostavat kauhunsekaiset odotukset varusmiesvuodelta. Heti sen Talvisodan jälkeen armeijassa oli aina pirusti pakkasta, kesälläkin, ja kaikki marssit olivat ainakin viisikymmentä kilometriä pitkiä. Ruokaa sai kerran viikossa ja teltta syttyi kipinävuorossa olevan tomppelin toimesta tuleen. Lomille ei päästy koskaan ja skapparit huusivat aina pää punaisena. Just joo.

Kehitys kehittyy. Myös armeijassa. Varusteet paranevat, sisäkuriin tulee muutoksia, johtamiskäytännöt kehittyvät. Se on hyvä se. Kymmenen vuotta sitten käytettiin vielä vanhempaa palveluspukumallia, särmättin punkkaa ja pinkkaa ja vedettiin ns. tyhjään päähän kun tervehdittiin ylempiä viemällä käsi lippaan sisätiloissakin, joissa ei luonnollisestikaan saanut käyttää päähinettä. Taisteluvälineet, viestivälineet... niistä suuri osa on jo vanhentunut kymmenessä vuodessa. Osa taas on käytössä edelleen.



Samalla nyt kymmenen vuotta myöhemmin Naissotilaat -ohjelmaa katsoessa on kaikki kuitenkin niin kovin tuttua. Perusasiathan eivät ole muuttuneet, eivät varmaan ikinä. Puhuttelu-esittely-asia saa hymyn suupieliin, ampumaradalla tapahtunut varomattomuus laittaa kulmat kurttuun ja cooperia katsoessa verenmaku nousee kurkkuun pakostakin - juoksenhan sen itse maanpuolustusharrastuksen vuoksi edelleen vuosittain. Rouva kapteenin luentojen katsominen saa selkärangan suoristumaan, sillä vaikka hän kymmenen vuotta sitten oli rouva yliluutnantti ja omasi eri sukunimen, kunnioitus ja palvelusajalla vallinnut rehellinen pelkokin saa edelleen skarppaamaan. Käskyt ja komennot sekä niihin reagoiminen tulee selkäytimestä.



Inttivuosi ei enää ikinä tule takaisin, ei vaikka kuinka kävisi kertaamassa tai harrastaisi maanpuolustusta. On aika hienoa, että saa tavallaan elää mukana tuon jännittävän vuoden uudestaan ohjelman naisten mukana. Nyt kun he ovat jo siirtyneet reserviin heillä on tavallaan yksi aika iso asia yhteistä minun kanssani. He ovat siirtyneet osaksi melko pientä porukkaa jotka kutsuvat itseään reserviläisnaisiksi.

Ohjelma oli lopulta todella positiivinen yllätys. Onneksi muilla ressunaisilla ei ollut samanlaista ennakkoasennetta sitä kohtaan niin minäkin sain sen katsottua! Toivottavasti se toimii kynnyksen madaltajana kaikille niille naisille, jotka pohtivat pärjäisivätkö armeijassa. Ihan vaan tiedoksi: pärjäätte te!

3 kommenttia:

  1. Me ollaan katsottu Naissotilaita ihan lähes parisuhdeharrastuksena :D Minä olen kauhean kiinnostunut armeijan maailmasta, mutta en ikimaailmassa haluaisi itse suorittaa asepalvelusta. Sen sijaan on tosi mielenkiintoista katsoa ohjelmaa yhdessä intin käyneen kanssa ja keskustella asioista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä Tommia lähinnä on naurattanut kun oon just ennen nukkumaan menoa katsonut kuulokkeet päässä Naissotilaita, yhtenä iltana nimittäin vahingossa huudahdin vaistomaisesti toistona ohjelmassa annetun käskyn. :D Onhan sekin parisuhteen hoitamista kun toinen karjuu sängyssä ”TULI SEIS!” Tai siis.. Mutta. Niin.

      On jäänyt vähän lujaan nuo opit.

      Poista

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!