12. tammikuuta 2018

Hääpäivä: Vihkiminen

Olimme suunnitelleet vihkimisen alkavaksi klo 14.00 ja toivoneet kutsussa, että juhlaväki saapuisi paikalle puoli tuntia aikaisemmin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan halusimme vihkimisen noin 200 metrin päähän järven rantaan, mutta epävakainen sää pakotti meidät siirtämään suunnitelmat pihapiiriin. Pirtin edustalla, majoitusrakennusten sylissä on nätti nurmikenttä jossa kasvaa iso puu, joten arvelimme pitävämme vihkimisen sen juurella.

Bestmanin ottama kuva Einon pirtin etupihasta.

Juhlatilassa toki oli mahdollista järjestää vihkiminen, mutta vaikka se oli pidetty hätävarana huonon sään estäessä ulkovihkimisen, ei sitä kuitenkaan oltu oikeasti ajateltu loppuun. Emme yksinkertaisesti ajatelleet joutuvamme sisätiloihin kun kaikki muut kesälauantait aurinko oli hemmotellut hääpareja, olipa sää ollut mitä tahansa viikonloppujen molemmin puolin. Mutta kun kello tuli kaksi kävi selväksi, ettei vieraita voisi laittaa ulos nurmikolle ja toivoa, ettei joukon niskaan kaataisi  koko vihkitoimituksen ajan vettä.

Vieraat siis siirtyivät sisätiloihin ja ottivat plaseeratut paikkansa. Ja minua kiukutti.

Täysin tietenkin irrationaalisesta syystä, sillä luonnollisestikin oli tärkeää saada koko hääseurue sateensuojaan. Harmittelin Einon pirtin salissa miten vieraiden ensisilmäys juhlatilaan olisi kiireessä juuri ennen vihkimistä, enkä edes itse pääsisi katsomaan kaikkien reaktioita kun he imisivät aisteillaan tarkasti suunnittelemani ja yhdessä toteuttamamme kokonaisuuden. Niinkuin nyt se olisi se kaikista tärkein asia. Tajusin vasta myöhemmin, että itsekseni kiukuttelu johtui yksinomaan siitä, että minua kaikesta huolimatta hieman jännitti koko touhu.

Kun kello tuli kymmenen yli kaksi ajattelin happamasti, että vihkiminen oli varmaankin aloitettu ilman minua. Mutta tulihan se issee minut lopulta hakemaan ja saattoi pihan poikki Einon pirtin juhlatilan ovelle. Ja siitä koko matkan Tommin ja notaarin luo. Siinä vaiheessa ei kiukuttanut eikä jännittänyt enää yhtään.


Siis minua. Operaatioon osallistuneita miehiä taisi jännittää kumpaistakin. Minä olin puhtaasti onnellinen. Tuntui järjenvastaiselta jännittää, sillä tein matkaa isäni kanssa sen miehen luo, jonka olin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta päättänyt ottaa lasteni isäksi ja nyt aviomiehekseni. Marssiani sulhaseni luo siivitti Papun kirkkaalla kuulunut, hämmästynyt huudahdus: "Äiti, sun mekko on ihan maassa asti!" Muuta ei sitten kuulunutkaan, sillä emme olleet tajunneet valita varmuuden vuoksi mitään musiikkia sisääntuloa varten.

Notaari oli saapunut Pirkanmaan käräjäoikeudesta ja bestman Janttu oli ottanut hänet juhlapaikalla vastaan. Olimme saaneet häneltä etukäteen esimerkkejä vihkipuheista, joista laadimme meille sopivan version hääpäiväämme varten. Se sitoi hyvin yhteen ajatuksemme siitä, ettei tässä olla pelkästään hyvästä onnesta, vaan avioliittomme perustuu yhteisesti päätettyyn tahtotilaan, haluun yrittää rakastaa toista silloinkin kun se ei tunnu helpolta - tai edes mahdolliselta.



"Te olette päättäneet rakastaa toisianne. Se on paljon enemmän kuin se, että te rakastatte toisianne. Rakkaus on ihana tunne, se kantaa läpi koko elämän.
Tunteet ovat kuitenkin ailahtelevaisia. Se, että te tahdotte solmia avioliiton osoittaa, että tuntemanne rakkauden lisäksi te myös tahdotte rakastaa silloinkin, kun se on vaikeaa."

Puheen jälkeen seurasi siviilivihkimiselle ominainen kaava, jossa tiedusteltiin halusivatko osapuolet ottaa toisensa aviopuolisoikseen ja rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Kun myöntävä vastaus oli tullut Tommi otti bestman Antin ojentaman vihkisormuksen ja sujautti sen ei-niin-sutjakasti sormeeni.



”Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossa toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.”

Lopuksi oli tietenkin suudelman vuoro ja täytyy sanoa, että innostuimme hieman pidempään pusuun. Se purki mukavasti ainakin sulhasen tuntemaa jännitystä, sai raikuvat aplodit ja sopi meille. Se myös levitti punaisen huulipunani melko taitavasti Tommin nenästä leukaan asti, mutta ei sekään mitään haitannut. Nauratti vain. Olimme lopultakin saapuneet parisuhteessamme pisteeseen, jossa Tommista tuli aviomieheni ja minusta vaimo.





Olimme selvinneet! Hyvä me!

Kaikki kuvat ellei toisin mainita: Vierula Photography.

Kaikki hääpäivään liittyvät postaukset löytyy täältä.

Psst! Oletko jo käynyt äänestämässä parasta hääblogia vuodelle 2018? Jos et, niin sen voi tehdä täällä! Äänestysaikaa on 14.1.2018 asti ja voittaja julkaistaan parin viikon päästä Love me do:n January Fairissa Kaapelitehtaalla. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!