16. toukokuuta 2017

Hyvästi vauvavuosi!

Vuosi sitten perheemme täydentyi puuttuvalla osalla kuopuksemme Sintin syntymän myötä. Hyvin olimme pärjänneet kolmistaankin, mutta kun Papun pikkuveli saapui kotiimme kävi hyvin nopeasti selväksi, että neljähän meitä tässä kuuluu ollakin. Lauantaina juhlimme Sintin ensimmäisiä syntymäpäiviä pienellä mutta rakkaalla porukalla ja vauvakaveri Vennikin pääsi paikalle äitinsä kanssa. Kivaa! Kuvitan tämän postauksen lauantain bileiden kuvamateriaalilla.





Niin kliseista kuin se onkin, vuosi on mennyt nopeasti. Välillä se on kieltämättä tuntunut tempovan paikoillaan ja olen jo ennättänyt ajatella, että mielenterveyteni loppuu ennen kuin vauvavuosi on maalissa. Jollain ihmeellä sitä kuitenkin löytää itsensä vuoden ikäisen veitikan seurasta ja ihmettelee, että kappas vain, molemmat lapset ovat edelleen hengissä ja pyrkivät äitihirviön lähelle jopa ihan vapaaehtoisesti. Parisuhdekin on vielä olemassa eikä elokuun häitäkään ole jouduttu perumaan, vaikka kieltämättä välillä on otsasuonta kiristänyt tuo lasten isä enemmän kuin soveliasta olisi. Näyttää vahvasti siltä, että perheemme toinen ja viimeinen (sanokaa minun sanoneen!) vauvavuosi on selvitty sittenkin kunnialla läpi. Vähintäänkin kolminkertainen hip-hip-hurraa tähän väliin!

Papun vauvavuosi oli koettelemus itsessään, sillä ylisosiaalisena tyyppinä ahdistuin ensimmäisten kuukausien aikana kotona totaalisesti enkä oikein tiennyt miten olisi pitänyt olla. Silloin käytännössä lähestulkoon asuin läheisellä perhetuvalla, jossa sain purkaa sosiaalista luonnettani muihin pahaa aavistamattomiin äiteihin. Sintin vauvavuoden aikana olemme käyneet tuvalla vain noin viidesti, sillä ryhmäneuvolasta ja Kimpassa-toiminnan loruttelupiiristä löytyneiden mammakavereiden kanssa olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä pitkin talvea. Nämä muut vauvanomistajat ovat olleet suuri voimavara ja monet aamupäivät ovat sujuneet mainiosti vaunulenkkeillen ja jonkun kotona leikkien. Toisinaan yhteiset WhatsApp-keskustelut ovat olleet niin hervottomia, että olen itse joutunut piiloutumaan saunaan "pyykkejä ripustamaan" ettei viestien kirvoittama hekotus olisi häirinnyt muuta perhettä. Ilman näitä muita mammoja vuosi olisi varmasti ollut monin verroin rankempi.

Myös omien vanhempieni, Kummin sekä oman kummitätini "Kummi-mummin" apu on ollut korvaamatonta. Se on vapauttanut minua tuulettumaan kun hermo on ollut pinnassa sekä auttanut käytännön järjestelyissä, kun on täytynyt hoitaa asioita joiden hoitaminen ilman lapsia on vain noin miljoona kertaa helpompaa kuin lasten kanssa.






Oman mausteensa Sintin vauvavuoteen on luonnollisestikin tuonut isoveli, Papu. Poikien pieni ikäero (1v 9kk) tuntui suoraan sanottuna idioottimaiselta ratkaisulta ensimmäisen puoli vuotta Sintin elämästä, mutta viimeistään kahdeksan kuukauden iässä Sintin lähtiessä liikkeelle alkoi tuntua siltä, että piinallinen puoli vuotta kahden aika pienen lapsen kanssa saattoi sittenkin olla lopulta ihan palkitseva juttu. Nykyään pojat osaavat jo kinastella siitä kumpi saa kömpiä Papun sänkyyn päivävaatteet päällä (oikea vastaus on tietenkin "ei kumpikaan"), he osaavat päristellä saman leluparkkitalon luona pikkuautoilla ja kikatella keskenään nukkumaan mennessä. Papu huolehtii aina, että pikkuveli otetaan mukaan kun lähdetään jonnekin ja varmistaa, että Sinttikin saa jälkkäriksi hedelmää jos on syönyt ruuan kiltisti. Sintti selvästi palvoo isoveljeään siitäkin huolimatta, että yrittää aina tasaisin väliajoin vetää tätä tukasta. Hienot veljekset.






Entäs sitten se kiristelevä puoliso? Parisuhteelle tämä toinen vauvavuosi oli ehkä jopa hieman helpompi kuin ensimmäinen. Papun kohdalla ainakin toisella meistä (lienee turha sanoa kummalla) oli hieman utopistiset näkemykset siitä, millaista vauvan kanssa oli viettää arkea kotona. Vaikka ruuanlaitto, tiskikoneen ajaminen ja pyykinpesu ovatkin aika pitkälti jääneet minun hartioilleni, en ole joutunut uhkailemaan väkivallalla kun toinen on kyseenalaistanut sen, etten ole saanut jotain tehtyä kun olen "kaikki päivät vain kotona". Tommi on hienosti ottanut aikaa molemmille pojille ja lopetettuani Sintin imettämisen hän on vapauttanut minut iltapäivisin ja iltaisin harrastuksiin ja viettämään aikaa ystävien kanssa siitäkin huolimatta, että kaksin tämä perhearki vain olisi helpompi viedä maaliin asti. Tommi on suoriutunut kertakaikkisen mainiosti molempien poikien kanssa yksistään jopa muutaman viikonlopun minun hurvitellessa ties missä, joten vaikka tiesin tämän jo Papun vauva-aikana, on nytkin käynyt erittäin selväksi, että olen valinnut lapsilleni maailman parhaan isän.



Sintti on osoittanut olevansa rehellisesti oma itsensä. Isänsä ulkonäöllä ja äitinsä luonteella varustettu tyyppi on jo nyt halutessaan kovapäinen ja kipakka tapaus, jonka kanssa itse maalailen jo rankkaa teini-ikää, ja huokailen. Väistämättä huomaan vertailevani poikia keskenään enkä vielä ole löytänyt montaakaan yhdistävää tekijää - mitä nyt yhteiset geenit. Toisaalta hyvä niin, saavatpahan olla ihan omia itsejään siitäkin huolimatta, että puen heidät mielellään samanlaisiin vaatteisiin.

Sintti, aivan kuten veljensä, on kaikkine ärsyttävine ja raivostuttavine piirteineen täydellinen. Muutamia asioita antaisin kuluneesta vuodesta pois, muutamia olen jo mennyt unohtamaankin, ja joitakin asioita haluaisin palata tekemään uusiksi. Paremmin. Mutta kaiken kaikkiaan Sintin vauvavuosi jää ajan patinoidessa mieleen ihanana, erityisenä vuotena, jonka loppumista odotti innolla ja sitten yhtäkkiä havahtuikin siihen, että se meni jo. Ja sitten sitä jäi ehkä kuitenkin kaiholla muistelemaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!