11. maaliskuuta 2017

Ei tämän viikon kyllä näin pitänyt mennä

Minulla piti olla tällä viikolla lomaa. Juu, olimme juuri viikon Lapissa lomailemassa, mutta tämän viikon piti olla se minun lomani. Lomaa lapsista, lomaa kotihommista, lomaa elämäni miehestä, lomaa legginseistä ja trikoopaidoista ja meikkaamisesta (siitä vähäisestäkin). Lomaa perhearjen suunnittelusta, sen pyörittämisestä.

Loman piti sisältää noin 250 miestä, osa tuttuja, osa vieraita. Ei yhtään lasta, mutta aikaisia aamuherätyksiä. Ja aamupuuroa, mutta olisin saanut syöttää sen itselleni. Valmiiksi keitetyn kahvin kera. Lomaa, jolla olisin saanut koko viikon viettää samoissa housuissa, samassa takissa, samassa lakissa. Lomaa, jossa ainoa meikki kulkisi nimellä naamioväri. Lomaa, jota määrittäisi selkeä hierarkiaketju jossa ei itse tarvitsisi kertoa kuka tekee, mitä tekee, koska tekee ja kuinka nopeasti. Paitsi tietenkin omille alaisilleen.

Minun piti nimittäin olla tämä viikko kauan odotetussa kertausharjoituksessa. Käsky tipahti postin mukana jo viime vuoden puolella, hyvissä ajoin kuten kuuluikin. Iloitsin leijonapostin valkoisesta väristä, sillä se kertoi heti kirjekuorta hiplatessa, että tähän harjoitukseen pitäisi lähteä. Se oli virkistävää vaihtelua kaikille niille vapaaehtoisille kertausharjoituskutsuille, joita olin joutunut lähettämään bumerangina takaisin koko viime vuoden vedoten perhesyihin. Nyt Sinttikin jo pärjäisi isovanhempien kanssa, jotka olivat lupautuneet viikoksi lapsenvahdiksi.

Mutta onneksi Suomen puolustuskyky ei kaadu siihen, ettei yksi yli-innokas kotiäiti pääse harjoitukseen mukaan - kovasta halusta huolimatta. Anoppi nimittäin sairastui ensimmäisen kerran vuosiin juuri tällä viikolla eikä siksi päässyt Sinttiä hoitamaan. Onneksi kyseessä oli pelkkä ärhäkkä flunssa eikä mitään sen vakavampaa, mutta lopputulos oli kuitenkin sama.


Ei lomaa. Ei 250 miestä puettuna yhteensopiviin vihreisiin kuteisiin. Ei valmista aamupuuroa ja kahvia. Ei taukoa arjesta.

Otti meinaan koville. Todella koville. Jos se ei olisi niin neitimäistä myöntäisin itkeneeni asian vuoksi muutaman kyyneleenkin. Noh, muutaman... Hävetti soittaa harjoituksen johtajalle harjoituksen alkua edeltävänä päivänä, ja vielä enemmän hävetti kun asia oli niin helposti ymmärrettävissä. Totta kai äidin tulee olla lapsensa kanssa. Koti, uskonto ja isänmaa. Siinä järjestyksessä. Miinus se uskonto, tietenkin.

Viikon kruunasi tietenkin se, että Tommi sairastui myös flunssaan joka lopulta tarttui loppuviikosta minuunkin. Ja ehkä myös se, että Sintti on ollut koko viikon äärimmäisen huono nukkuja. Joka johtuu tietenkin siitä, että myös hän oli tulossa kipeäksi.


No hyvä on. Kertausharjoituksia tulee ja menee, tämä oli yksi menetetty sellainen. Lapset ovat pieniä vain hetken. Kohta he ovat jo koululaisia eivätkä edes huomaa, että äiti oli viikon kaivamassa poteroa. (Tai puoli vuotta rauhanturvaajana?) Flunssa on kevättalven vihollinen joka ei valitse uhrejaan, ei edes silloin, kun se kaataa juuri minun ainoan käytettävissä olevan lapsenvahtini juuri sillä minun lomaviikolla vuodepotilaaksi.

Mutta saa kai silti harmittaa?

2 kommenttia:

  1. No kyllä saa! Jokainen äippä tarvitsee irtiottoja arkirutiineista. Varsinkin kun tuollaista on odottanut pitkään ja hartaasti ja ehtinyt innostua siitä, peruuntuminen potuttaa vielä enemmän kuin silloin, jos olisi alusta asti tiennyt olevansa estynyt menemään. Höh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höh tosiaan, ja sitten vielä tauti päälle. Tuplaketutus päällä. Kiitti kuitenkin ymmärryksestä!

      Poista

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!