31. maaliskuuta 2017

Asenne ratkaisee

Pelätty viikonpäivä. Perjantai. Kotipäivä. Molemmat pojat kotona. Ajatuksenakin se tuntuu jo pitkältä, ja täällä se taas on. Viikon viimeinen arkipäivä. Hngh.

Kotipäivät eivät ole olleet helppoja. Aamupäivät ovat sujuneet melko mukavasti, heti sen jälkeen kun rakas isityyppimme on suvainnut lähteä töihin sekoittamasta meidän muiden arkiaamukuvioita. Aamupäivisin olemme ulkoilleet, käyneet kaupassa tai kiertäneet kirpparilla. Pojat ovat olleet virkeitä ja iloisia, ja uusiin paikkoihin on lähdetty mielellään, etenkin jos matka on taitettu "äidin puna-autolla". 



Yleensä lounaan jälkeen kuitenkin homma on ruvennut menemään reisille. Sintti nyt vielä on mennyt kiltisti parvekkeelle nukkumaan, hänellä päiväunet kun ovat lähes poikkeuksetta sujuneet mallikkaasti vielä tällä iällä. Papu on useimmiten mennyt kiltisti omaan sänkyynsä päikkäreille potalla käynnin ja päikkärisadun jälkeen. Mutta sen jälkeen lastenhuoneen suljetun oven takaa onkin ruvennut kuulumaan pikku hiljaa yltyvää kolistelua, huutelua ja jos oikein villiksi on lepäily mennyt, niin yleensä myös itkua ja vaatimuksia tulla puhaltamaan.

Monesti tässä vaiheessa olen yrittänyt käydä istumassa sängyn laidalla juttelemassa siitä, miten yhdessä sovittu päikkäriaika on käynnissä ja kuinka paha mieli kaikille tulee mikäli huoneessa ei kohta hiljene ja ala unien katselu. Usein Papu vannoo olevansa kiltisti ja rupeavansa viimeinkin lepäämään, mutta useimmiten sama meininki jatkuu.



Jossain vaiheessa rupeaa kiristämään. Pitäisi tyhjätä ja täyttää tiskikonetta, ripustaa pyykkejä ja siivota keittiö lounaan jäljiltä. Sitten olisi kiva istahtaa hetkeksi alas ihan itsekseen, juoda kahvikupillinen rauhassa ja vaikka kirjoittaa hieman viimeisimpiä blogi-ideoita ylös. Tai vain pötkötellä radiota kuunnellen. Papu sen sijaan yrittää julkeasti varastaa sen äidin oman parin tunnin pätkän päivästä. 

Monet perjantait olen kiristellyt hampaita, yhtynyt leikki-ikäisen väsyneeseen kiukutteluun ja tuntenut, että koko viikonloppu alkaa ihan väärin. Väsyneenä ja vihaisena. 

Mutta sitten juttelin mammaystävieni kanssa siitä, miten pitäisi vain luovuttaa perjantaisin sen oman ajan tavoittelusta ja todeta, että jos pojista toinen (tai pahimmassa tapauksessa molemmat) ei halua nukkua päiväunia vaan leikkiä, lukea ja kuunnella musiikkia koko iltapäivän, niin sellaista se on. Sitten on leikittävä, luettava ja kuunneltava musiikkia. Hörpittävä kahvi siinä sivussa.

Ja kun tämän oivalsi, ihan oikeasti, ja päätti että yhtenä arkipäivänä viikosta voi selvitä hengissä ilman muuten todella arvokasta omaa aikaa, perjantai jotenkin helpottui. Jos Papu nukkuu, niin bueno! Jos ei, niin ei-niin-bueno, mutta kyllä sen kanssa pärjätään. Viikonloppu on alkamassa, Tommi tulee kenties hieman aikaisemmin kotiin jakamaan leikki-, luku- ja musakuunteluvastuuta, ja edessä on kaksi kokonaista päivää koko perheen kesken.



Näillä eväillä hauskaa viikonloppua teille muillekin! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!