27. maaliskuuta 2017

Äiti ei puhu mordoria

No hyvä on. Uhma on toki tärkeä vaihe lapsen kehityksessä ja sen saapuminen on väistämätöntä jossain vaiheessa. Uhman kautta lapsi oppii muodostamaan kuvan omista ja perheen rajoista, opettelee käsittelemään tunteitaan ja... varmaan montaa muutakin hyvää asiaa joita en nyt jaksa ruveta googlettamaan.

Mutta voi hitsinpimpulat sentään että kyseinen kehitysvaihe on raskas!

Myönnettäköön, me olemme päässeet Papun kanssa melko helpolla. Hän on ollut päällisin puolin iloinen ja mukautuva lapsi. Kovin aikaisessa vaiheessa rupesi jo tuntumaan, että tyyppi tosiaan ymmärtää miksi asiat tehdään niin kuin ne tehdään ja rutiineita oli todella helppo ylläpitää kun poika söi kiltisti lautasensa tyhjäksi, suoritti pesutoimenpiteet hymyillen ja meni nukkumaan itselleen lauleskellen.



Nykyään meillä asuu aivan erilainen poika. Mikään ei onnistu ilman riitaa. Tai kai jokin asia onnistuu, mutta lähestulkoon kaikesta pitää kyllä vääntää kättä. Tommi on paljon pitkäpinnaisempi ja jaksaa taistella ilon kautta, kutittelemalla ja keksimällä kompromisseja. (Voi toki johtua siitä, että hän käy näitä kamppailuja vain iltaisin ja viikonloppuisin.) Minä jaksan korkeintaan kolme kertaa pyytää nätisti. Sitten pitäisi ruveta tapahtumaan.

Päivät ovat rankkoja aika pitkälti aamusta iltaan. Neljänä hoitopäivänä viikosta kamalia ovat karkeasti pelkästään aamut ja illat, mutta perjantaista on ruvennut muodostumaan viikon pisin päivä kun vietämme sen poikien kanssa kolmistaan. Aamulla joutuu riitelemään siitä joko on aika nousta sängystä ("mutta en minä vielä halua nousta"), pitääkö aamulla käydä pissalla ("mutta en minä halua käydä pissalla"), eikö pyjamassa todellakaan voi mennä hoitoon ("mutta en minä halua vielä pukea") ja ehtiikö vielä lukea kolme kirjaa juuri ennen kuin pitäisi lähteä hoitoon ("mutta en minä halua lähteä tänään hoitoon").

Hoitoon mennään kuitenkin lähes poikkeuksetta aina todella iloisin mielin, joten tässä sentään ollaan edelleen voitolla.



Iltapäivällä kun haen hänet naapurirapun hoitopaikasta Papu on yleensä myös iloisella mielellä. Kotona kaikki sujuu niin kauan kun istahdan heti lukemaan hänelle tai innostan pojan heti leikkiin kanssani. Kun päivällisaika alkaa lähestyä myös mahdollisesti siihen asti vallinnut seesteisyys alkaa kaikota. Veljen kanssa on hankala leikkiä ("mutta Sintti ei saa ottaa minun legolammasta"), päivälliselle on haastavaa valmistautua ("mutta en minä halua pestä käsiä"), syömisestä tulee mahdotonta ("mutta en minä halua nielaista" vaikka posket ovat täynnä ruokaa) ja monesti ruokailu lipsahtaa pelleilyn puolelle, kuten maidon kaatamiseksi puolitahallisesti, jonka seurauksena maitomuki yleensä otetaan pois ("mutta minä haluan vielä maitoa").

Kotipäivinä tähän voi vielä lisätä ulos pukemisen ("mutta en minä halua mennä ulos"), ulkoa sisälle tulemisen ("mutta en minä halua mennä sisälle"), lounasaikaan liittyvät toimenpiteet kuten ne pesut ja syömiset, sekä tietenkin päiväunet ("mutta en minä halua mennä nukkumaan") jotka yleensä päätyvätkin poikien huoneesta kuuluvaan huutoon ("minä en jaksa enää nukkua" tai "nyt minä olen jo herännyt"). Onneksi Sintti nukkuu päiväunensa parvekkeella rattaissa.

Kun Papu ei saa tahtoaan läpi, alkaa pakotettu huutoitku joka kuulostaa siltä, kuin iso lehmä kärsisi kivuliaasta ummetuksesta. Ja ehkä kiimasta samaan aikaan. Kuulostaa siis kamalalta. Ääni voimistuu mitä pidempään kestää siinä ettei se tuota haluttua tulosta. Kyyneliäkin näkyy, mutta silmien katse on päättäväinen, ei surullinen. Kun pojan kanssa yrittää sitten viimeillä järjenrippeidensä avulla vielä keskustella rakentavasti, vastauksista ei saa mitään selvää, sillä ne täytyy ölistä samaa mielipuolista huutoitkua käyttäen.



Valitettavasti äiti ei puhu mordoria, voisitko ystävällisesti toistaa saman normaalisti?

Homma karkaa lapasesta yleensä viimeistään iltarutiinien kohdalla ihan kunnolla. Lelujen kerääminen on vastenmielistä ("mutta minä haluan vielä leikkiä") eikä auta jos ehdottaa, että kerätään kaikki muut lelut jo valmiiksi ja jätetään vain ne, joilla tähänkin asti on leikitty ("mutta minä haluan leikkiä näillä ja näillä ja näillä" eli kaikilla niillä, jotka ovat olleet toimettomina viimeisen pari tuntia). Riisumisen kohdalla ummetuksesta kärsivä lehmä yleensä palaa ("mutta en minä halua mennä suihkuun") jolloin todetaan, että tänään ei ole kyllä pakko olla mikään kylpypäivä ("mutta minä haluan suihkuun"). Toisinaan pääsemme suihkuun, toisinaan emme. Sitten tapellaan siitä, pitääkö se pyjama pukea ("mutta en minä halua") vai ollaanko sitten ilman pyjamaa ("mutta en minä halua").

Kunhan vain isi lukee iltasadun ja laulaa iltalaulun seuraa päivän rutiineissa hieman helpompi ajanjakso. Minä saan aika usein laulaa lyhyemmän alkulaulun ja peitellä pojat unille, ja se kyllä yleensä tässä vaiheessa päivää riittääkin minulle aivan vallan mainiosti. Jos Tommilla on onni matkassa, hän saa puhuttua Papun kanssa päivän asioista niin, että Papu itse kertoo menevänsä kiltisti nukkumaan. Silloin poikien huoneessa hiljenee yleensä nopeaa ja omakin niskalukko alkaa hellittää välittömästi. Jos taas kierrokset ovat niin överit, ettei mikään järki enää kolkuttele uhmaikäisen pääkopassa, joudumme käymään vielä monta kertaa rauhoittelemassa kumpaakin huutavaa poikaa. Niinä iltoina asetan vanhemmaksi tulemisen järkevyyden vahvasti kyseenalaiseksi.

Uhma on kuulemma tärkeä vaihe lapsen kehitykselle. Mutta sanokaa nyt ettei se kestä ihan hirveän pitkään, eihän?

6 kommenttia:

  1. Siihen asti se kestää, että alkaa murrosikä :D (sori oli pakko). Tsempit sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi jeeveli, kiitos tästä! :D Mä edelleen elätän toiveita, että Papu on teini-iässä yhtä helppo tapaus kuin isänsä on (kuulemma) ollut :P

      Poista
  2. Toivottavasti uhma menee kohta ohi :)
    Tsemppiä!

    https://faijahommia.fi/

    VastaaPoista
  3. Skol, kumarrus ja kaikkea edellä=) nimimerkillä kun yhestä uhmasta on päästy aloitti seuraava ja huhhijaa, mitä viikkoja on ollu edessä ja takana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eääääähh no näin minäkin olen tämän asian päätellyt, ja jo mietin mille mielenrauharetriitille pitäisi karata näiden uhmien välillä... Apuva!

      Ja seuraavaksi sitten teini-ikä? :P

      Poista

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!