7. maaliskuuta 2017

Aikuisten kaverikirja -haaste

Moniko muistaa kaverikirjat joita täyteltiin joskus ala-asteella antaumuksella? Mitenkäs, kun vastaava idea tuodaan näin kolmekymppisten arkeen, millaisia kysymyksiä ja vastauksia silloin löytyy?

Sain Mutsi hoitaa -blogin Tarulta jokin aika sitten haasteen, johon muistin nyt tarttua. Taru on sillisalaattiblogikollegani jonka tapasin Love me do -messujen blogimiitissä ja jonka kanssa yhteinen sävel löytyi melkeinpä saman tien. Hieman vielä avitti muutama viskipaukku, mutta kyllä muitakin yhteisiä tekijöitä Tarun kanssa löytyy kuin pelkkä messujen jälkeinen päänsärky. Nimittäin molemmilla meillä on blogi jossa menevät iloisesti sekaisin häät, lapsiarki ja noin miljoona muutakin asiaa, molemmilla on lapsi joka käyttää koodinimeä Papu, ja molemmilla on vaivoinaan elämäänsä ilahduttamassa itäsuomalainen mies. 

Joten kun nyt kerran haasteella heitettiin, niin olkaapa hyvät. Tässäpä sitten hieman jo tuttuja mutta myös ehkä uusiakin asioita minusta!

Nimeni on Susanna. 
Jotkut tosin kusuvat minua Sussuksi, perheeni aika pitkälti Sussooksi, ja joissakin harrastuspiireissä huudellaan usein sukunimeltä. Myös Suski ja Susku ovat olleet käytössä tapauskohtaisesti.
Olen syntynyt vuonna 1987, eli olen siis mielestäni ennakkoahdistuksesta huolimatta aivan kelvollisen ikäinen kolmekymppinen.

Vuonna 1988.

Lapsuudenkotini langallinen numero oli 4122927.
Pienenä olin varma, että minusta tulee isona kirjailija tai toimittaja.
Mutta isona minusta tulikin tyhjäntoimittaja. No ei nyt ihan. Olen valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi, mutta koska minusta tuli myös äiti samaan aikaan, en ole vielä ennättänyt aikuisten töihin, vaikka halua kovasti jo olisi.
Täydellinen puoliso on vielä tekeillä, mutta aika hyvässä mallissa. Tuo mies, jonka kanssa asun, on kyllä jo aika pitkälti täydellinen isä joten kunhan johdonmukaista koulutusta jatketaan, eiköhän siitä muodostu vielä täydellinen puolisokin. Kuudessa vuodessa ollaan tultu jo aika lähelle!

Kuva: Noora Sahimäki
Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen, kävisin säännöllisesti kuntosalilla ja aloittaisin rakkaan nyrkkeilyharrastukseni uudestaan.
Harrastan nyt lähinnä blogin kirjoittamista, josta olen hieman puolihuolimattomasti ottanut itselleni melkeinpä työn korvikkeen. Harrastan myös vaihtelevissa määrin ulkoilua.
Parin lasillisen jälkeen perjantai-iltana kuuntelen Spotifysta Evaa ja Manua. Mutta lenkillä kuuntelen lähes poikkeuksetta Five Finger Death Punchia!
Noloin tv-ohjelma josta pidän on melkein mikä tahansa fitnesstouhuun tai muotisuunnitteluun liittyvä realityohjelma. Sellainen, jolle Tommi aina tuhahtelee ja pyörittelee silmiään. Fitnesspäiväkirja, Vertti vs. Bull, jokin Jutan miljoonasta ohjelmasta, Muodin huipulle... Tai näistä kahdesta poiketen tietenkin kaikki hääaiheiset ohjelmat, joita katsoessa joutuu tasapainottelemaan myötähäpeän ja liikutuksen välimaastossa.


Bravuurini keittiössä (viinin lipittämistä ei lasketa) on tällä hetkellä mikä tahansa wokki. Valmiista tuoreista wokkivihanneksista, kanasta tai muusta proteiinista, nuudeleista, mausteista ja kookoskermasta saa helposti ja nopeasti terveellisen ja koko perheelle maistuvan aterian.
Melkein hävettää kertoa, mutta itken aina kun näen televisiossa synnytyksen tai vastasyntyneen vauvan. En tiedä mistä tällainen on tullut, mutta syytän viimeisintä synnytyskokemustani vaikkei se mitenkään traumaattinen ollutkaan. Onneksi vauva-aiheiset realityohjelmat eivät ole katselulistallani!
Lapsuuteni lempilelu oli mikä tahansa leluhevonen. Kunhan pääsi kopotikopoti niin johan kelpas!
Lempilelu nykyään on varmaankin kamera. Kuvaamisessa toivoisin kehittyväni jatkossa paremmaksi.


Salainen paheeni on sipsit. Voisin helposti välttää syömästä karkkia missään koskaan, mutta kulhollinen sipsejä pöydällä ajaa minut ehdottomasti kädet kyynärpäitä myöten noiden suolaisten ja rasvaisten ällötysten kimppuun. 
Ei kun se ihan oikea salainen paheeni on dippikastike. Ei niitä sipsejä nimittäin kyllä tule hirveästi syötyä ellei niiden kyljessä ole dippiä. Mieluiten Sweet Chilin makuinen.
Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut: Mikä toimii minulla/meillä, ei välttämättä toimi sinulla/teillä. Etenkin lapsiperheissä tuntuu riittävän monenkirjavaa tapaa kasvattaa lapsiaan ja jokaiselle se oma tapa on (ainakin omasta mielestään) paras mahdollinen. On pitänyt oppia sietämään sitä, että perheet itsessään samoin kuin lapset ja äiditkin ovat erilaisia, yksilöllisiä, jolloin omat  (tai toisten) erinomaiset neuvot eivät välttämättä ole käyttökelpoisia jonkun toisen kohdalla. 

Koska näiden haasteiden idea on vissiinkin kulkea eteenpäin, niin haastan kaksi bloggaavaa mammakaveriani, Maijan ja Sinin, vastaamaan samoihin kysymyksiin! Maija kirjoittaa perhearkeen painottuvaa blogia It takes two to whisper quietly ja Sinin blogissa LIMITED Edition rempataan ja sisustetaan niin, että johan tässä omat nurkat alkavat näyttää nuhjuisilta. 

6 kommenttia:

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!