31. lokakuuta 2016

Terveisiä äidiltä teille muille kanssaeläjille

Löysin tämän tekstin luonnosteksteistä ja totesin, että onpa unohtunut avautua kaikista näistä asioista, jotka ovat ottaneet päähän taas tässäkin vauva-arjessa. Sintti on jo viiden kuukauden ikäinen joten tämä teksti on ehkä pari kolme kuukautta "vanha", mutta kyllä tämä postaus mielestäni silti ansaitsi päästä esille, teidän kaikkien muiden iloksi. Ettäs tiärätte sit!

Monet odottavat äidit saavat huomata, että heidän kehonsa muuttuu kasvavan vatsanseudu myötä yleiseksi omaisuudeksi johon lähes jokaisella vastaantulijalla on lupa koskea tai vähintäänkin kommentoida tilaa, jossa odottaja on. Hetkeä myöhemmin odottaja on muuttunut vaunuja työnteleväksi äidiksi, ja vaikka vatsa jääkin jatkossa melko hyvin rauhaan, entinen masuasukki kerää ihastelijoita vielä raskausmahaa useammin.

Älkää toki ymmärtäkö väärin, lapseni ovat täydellisiä ja siksi on mielestäni luontevaa, että kaikki haluavat heitä ihastella. En laita asiaa sinänsä mitenkään pahaksi, katsokaa pois vaan! On kuitenkin hämmentävää miten samoin kuin raskaana olevan naisen henkilökohtaiselle alueelle tungetaan surutta sisään, myös vauva joutuu kestämään töllisteleviä ja poskista kutittelevia vieraita tuon tuosta. Se, missä oma ymmärrykseni alkaa kuitenkin lopullisesti loppumaan, on kun ventovieraat kuulustelevat, ohjeistavat ja tyrmäävät mielipiteillään. Erityisesti tietyt fraasit saavat hermon pintaan nykyään alta aikayksikön, joten jos näät kaupassa/bussissa/hississä/puistossa/missä vain äidiksi luokittelemasi henkilön pienen lapsen kanssa vältä ainakin seuraavia:

"Onpas tyytyväisen oloinen lapsi!"

Kyllä, tämä on tavallaan tietenkin kohteliaisuus. Yleensä tilanne on kuitenkin sellainen, että lapsi joko nukkuu tai on yksinkertaisesti liian hämillään vieraan ihmisen ilmestymisestä näkökenttään, ettei saa sanaa suustaan. Jos siis haluat kehua, käytä jotain muuta ilmaisua, tai jos haluat tiedustella onko kyseessä tosiaan tyytyväinen lapsi, esitä se kysymysmuodossa.

"No, tuleekos sinulta maitoa aivan hyvin?"

Anteeksi, mutta miten rintojeni toiminta kuuluu sinulle, tuntematon täti-ihminen? Joo, esimerkiksi täällä blogin puolella jaan melko vapaasti tarinoita tisseistäni imetykseen liittyen, mutta en tee sitä kovin mielelläni lähikaupan kassajonossa. En minääkään kysy sinulta onko tuossa iässä ruvennut jo ilmestymään virtsankarkailua, että se se vasta tympeä vanhenemisen oire onkin.

"Kai sinä imetät vielä?"

Älä oleta mitään. Imetys voi olla todella henkilökohtainen ja herkkäkin asia, johon liittyy paljon tunteita. Aina kun minulta kysyttiin tätä Papun vauva-aikana tunsin suurta mielipahaa, sillä epäonnistumiseni imettäjänä otti koville. Kotikasvatuksen vuoksi olen huono toteamaan "mitä se sinulle kuuluu?" sillä se on epäkohteliasta, joten koen aina velvollisuudeksi vastata jotain. Nyt voin jo sanoa kysyjälle "pääasiassa kyllä" ja jättää asian sikseen, mutta on äärimmäisen epäasiallista esittää viattomiakin kysymyksiä näin tunnepitoisista asioista ihmiselle, joka saattaa olla asian suhteen herkillä. Menee samaan kategoriaan kuin tiedustelut synnytyksen tavoista, tuskista ja palautusmisajoista. Parempi kun et kysele.



"Onneksi sinulla on kuitenkin nuo hormonit jotka auttavat jaksamaan."

Tätä kuulen aina siinä vaiheessa, kun totean olevani väsynyt pitkään jatkuneesta valvomisesta. Jaa, että hormonit auttavat jaksamaan? Kyllä, varmasti kehossani on paljon hormoneja jotka ovat siellä nimenomaan synnytyksen, imetyksen ja vauvanhoidon tuotoksena, mutta älä hitto vieköön tule sanomaan äidille, joka ei ole nukkunut yhtään yötä putkeen moneen kuukauteen, että hormonit auttavat jaksamaan! Kahvi auttaa, karkki auttaa, typerät realityohjelmat iltaisin auttavat, ja toisinaan jopa ymmärtävä puoliso ja iloiset lapset auttavat jaksamaan. Tieto auttavista hormoneista ei kyllä auta.

"Ei kyllä kannata opettaa tuohon vaunujen heijaamiseen/sylissä nukuttamiseen."

Just. No voitaisiinko sopia, että sinä tulet sitten meille kuuntelemaan sitä huutoa, joka vaunuista kantautuu päiväunien alla kun pikkumies hakee epätoivoisesti unta (ja äiti odottaa epätoivoisesti päivän ainoaa rauhallista kahviaikaa)? Tai tulisitko sinä sitten laittamaan sen lapsen nukkumaan yöllä, kun vatsanväänteet estävät kullannupun uneen vaipumista?

Kyllä, silloin vanhoina hyvinä aikoina, kun talvisota oli juuri päättynyt ja teidänkin torpassa oli se kuusitoista mukulaa, silloin vauvat saivat huutaa sillä sehän vaan vahvistaa keuhkoja. Ja olihan äidilläkin aika paljon muuta hommaa, esimerkiksi ne viisitoista hieman vanhempaa lasta, mies, kotityöt ja päälle vielä maatalon muut hommat. Ei ehkä ennättänyt samalla tavalla sylitellä, joten monien vauvojen keuhkot todellakin pääsivät vahvistumaan.

Minä haluan uskoa lääkäreitä ja tutkijoita jotka kertovat, että vauvan turvattomuuden tunne kasvaa mikäli hänen tarpeisiinsa (eli siihen huutoon) ei vastata sylittelemällä, hyssyttelemällä ja vaunuja heijaamalla. Satun myös tietämään kokemuksesta, ettei esimerkiksi kaksivuotias enää vaadi samalla tavalla apua nukahtamiseen kuin alle puolivuotias vauva.

Mutta vielä tärkeämpää on se, että mitä nopeammin saan vauvan nukahtamaan tyytyväisenä, sitä nopeammin pääsen sen kauan odotetun kahvikupposen äärelle. Joten pidä tunkkisi.



"Nauti nyt tästä vauva-ajasta, se on niin nopeasti ohi."

Tämä seuraa jaksamiseen liittyvää keskustelua. Jos vaikka erehtyy sanomaan, että välillä päivät ovat todella rasittavia. Tai kertoo, että imetys on kyllä ollut aika tuskallista ja onneksi kohta siirrytään soseisiin. Tai mainitsee, ettei joka päivä ennätä vaikka suihkuun ellei kuuntele sitterissa huutavaa vauvaa samalla. Tai jos toivoo ääneen, että tyyppi oppisi jo vaikka ryömimään jolloin oman itsensä viihdyttäminenkin saattaisi helpottua eikä äidin tarvitsisi koko ajan olla heiluttamassa lelua naaman edessä. 

Vauva-ajassa on paljon asioita joista ei jaksa nauttia. Arkeen kuuluu lukemattomia sellaisia hetkiä, jotka haluaisi tietoisesti unohtaa ellei väsymys (ks. edellinen kohta) jo hoitaisi sitä asiaa. On totta, että aika menee pienen ihmisen tahdissa todella nopeasti - kun katsoo taakse päin. Varmasti tulee niitä hetkiä, kun muistelee kaihoisasti puoli vuotta ajassa menneeseen ja huokailee, että olipa aika silloin ihanaa. Olen kuitenkin todennut, että vanha viisaus pitää tässäkin paikkansa: aika kultaa muistot. 

Se on taivaan tosi, että koko ajan eletään sitä hienoa aikaa. Vauva oppii joka päivä jotain uutta, kehittyy, muuttuu. Tulee äidille ja koko perheelle tutummaksi. Siitä kuuluukin nauttia, kaikesta ärsyttävyydestä huolimatta. Mutta ei sitä tarvitse minulle sanoa, etenkään jos juuri olen joutunut tekemään tiliä siitä, miten yöt menevät heräillessä ja päivisinkin ilmavaivat häiritsevät. Vaikka rakastankin vauvaani, ei minun ole täysin välttämätöntä nimenomaan nauttia siitä, että taas Sintti onnistui ökäämään puhtaalle paidalleni.

"Lapset ovat Herran lahja. Heistä tulee olla kiitollinen."

No onpas nykyaikaista. Toisinaan, jos en oikein jaksa näitä keskusteluja totean, että kiitosta vaan mutta me emme kuulu kirkkoon ja lapsetkin on aivan täysiverisiä äpäriä. Että hauskaa päivänjatkoa! Mutta aika usein se kotikasvatus taas vetää pidemmän korren ja yritän antaa asian kohteliaasti olla.

Lähtökohtaisesti kyseinen lause kuitenkin vie pohjan kaikelta mitä äiti tuntee. Siis kaikelta negatiiviselta. Negatiivisiin tunteisiin ei ole lupaa, sillä olemme onnekkaita kun olemme edes saaneet lapsia. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Ja näinhän se on. Kyllä minäkin tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut niin hienot pojat. Muistan kertoa sen heille ja muistan mainita siitä muillekin, enkä hetkeäkään usko etteivätkö lapseni tietäisi miten onnekas koen olevani kun minulla on heidät.

Mutta kyllä minä kokisin oloni todella kiitolliseksi silloinkin, kun saisin todeta aamulla, että olipas hyvä yö kun kukaan ei herännyt huutamaan. Tai kun ennättäisi nauttia aamupalan ja käydä suihkussakin ilman itkuhälytintä. Kannattaisi muistaa myös, että vanhempia on moneen lähtöön. Minä esimerkiksi lirkuttelen rakastavasti lapsilleni siitä, miten myyn heidät sirkukseen mikäli he eivät osaa käyttäytyä kunnolla. Ja kutsun heitä murheenkryyneiksi, sillä se on hellittelysana jota olen itsestäni kuullut käytettävän lapsuudessani. Avainasemassa on tapa millä lapselle puhuu sekä se tilanne missä puhuu. Sirkuksella uhkailu saa eri sävyn jos sitä käyttää itkuiselle tai kiukkuiselle lapselle. Kikattavalle ja iloiselle lapselle tuskin muodostuu traumoja, jos yhtä lailla iloisissa fiiliksissä oleva äiti laukoo moisia.

Jos et ole siis valmis kuulemaan miten arki oikeasti menee, huonoinen ja hyvine päivineen, niin älä kysy. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!