5. heinäkuuta 2016

Hermoromahdus ja blogipaniikki

Liekö kukaan huomannut, mutta blogi on ollut pari päivää poissa näkyvistä, sillä koin lievän henkilökohtaisen blogiahdistuksen tuossa muutama ilta takaperin.

En ole itse kummemmin lueskellut perhe- tai lapsiblogeja, mitä nyt Isyyspakkausta seuraan aktiivisesti jo muutaman vuoden ajalta. Kun istuin samassa pöydässä Friends&Brgrs-tapahtumassa Bebe au Lait -blogia kirjoittavan Iinan kanssa päädyin lukemaan myös hänen lapsiblogiaan, ja koska halusin päästä blogiin kunnolla kiinni aloitin tietenkin aivan alusta. Se onkin ollut erinomainen vertaistukiblogi, sillä blogin alkuvaihe käsittelee luonnollisestikin raskautta ja vauva-aikaa, jotka itselleni ovat tällä hetkellä ajankohtaisia. Samalla uudet reaaliaikaiset päivitykset ovat kaksivuotiaan kanssa vietetystä arjesta, joten jälleen kerran ne ovat omaan elämäntilanteeseeni sopivia.

Kun luin Iinan pohdintoja siitä, aikoisiko hän kirjoittaa blogissaan lapsestaan etunimellä ja esiintyisikö poika kuvissa niin, että kasvotkin näkyvät, aloin pohtia omaa blogiani aikaisempaa tarkemmin. Muistan lukeneeni siitä, miten vanhemmat muodostavat nykyään sosiaalisessa mediassa lapsilleen persoonaa ja luovat mediahistoriaa, johon lapsi ei pysty vaikuttamaan. Vaikka googletankin tasaisin väliajoin itseni, ajattelin piruuttani googlettaa myös poikani.

Googlen kuvahakuun tulikin muutamia kuvia blogistani, joissa pojan naama esiintyy. Ahdistuin tästä tavattomasti. Tieto siitä, että lapseni on löydettävissä internetin hakukoneella kylmäsi syystä tai toisesta äärimmäisen paljon ja kirmasin siltä istumalta keskustelemaan blogistani Tommin kanssa.

Kun aloitin bloggaamisen reilu vuosi sitten keskustelin Tommin kanssa siitä, miten hän ja lapsemme blogissani esiintyisivät. Tulimme silloin siihen tulokseen, että kaikki voisimme esiintyä omalla nimellämme enkä tähän päiväänkään mennessä ole mielestäni kirjoittanut mistään sellaisessa sävyssä, että kenenkään meistä pitäisi katua tuota päätöstä. Nyt kuitenkin tihrustin itkua ja mietin millaisen jäljen blogillani teen lasteni historiaan. Muutin blogini seuraavana aamuna yksityiseksi, sillä halusin rauhassa miettiä mitä tekisin asian suhteen.

Ensin ajattelin, että lopetan koko blogin. Kyynisesti ajateltuna en uskonut asian tuottavan suurempaa mielipahaa isolle yleisölle - eihän blogini seuraajaksi ole ilmoittautunut kuin kolme ihmistä eikä erinäköisissä blogiyhteisöissäkään seuraajia ole ruuhaksi asti. Toisin sanoen blogillani ei ole varsinaisesti mitään seuraajakuntaa. Ketä siis kiinnostaa, jos jätän tämän homman tähän?

Samalla tunsin suurta luopumisen tuskaa. Ehkä kuitenkin olen kirjoittanut enemmän itseäni kuin muita varten? Olen pitänyt siitä, että voin miettiä blogin sisältöä, kirjoittaa itseäni kiinnostavista asioista ja koostaa erilaisia ajatuksia kirjalliseen muotoon. Olen ollut tyytyväinen blogin visuaaliseen ilmeeseen ja jopa kehittynyt henkilökohtaisella tasolla valokuvaajana kun olen miettinyt miten tekstejäni kuvittaisin.

Olen ollut imarreltu kasvavasta vierailijamäärästä, olkoonkin, että suuri osa on eksynyt blogiin varmasti enemmänkin vahingossa kuin varsinaisesti juuri tätä blogia etsien.

Mutta nämä ovat kaikki minuun liittyviä asioita. Entäs nuo pienet pojat? En ole kysynyt heiltä haluavatko he, että heistä tallentuu virtuaalimaailmaan jalanjälki johon eivät itse pysty vaikuttamaan. Eivätkä he voi minulle vastausta antaa vielä vuosiin, ja kun he voivat, asialle ei enää voi mitään.

Keskustelimme siis Tommin kanssa asiasta ja päätin, että vastaisuudessa pyrin välttämään lasteni nimen käyttöä heistä julkaistessani. Olenkin siis tänään käynyt läpi kaikki aikaisemmat postaukseni ja muuttanut esikoisenkin nimen takaisin hänen työnimekseen. Jatkossa blogissa siis tavataan otteita Papun elämästä. Toki on niitä, jotka ovat perin tietoisia pojan oikeasta nimestä, mutta tällä tavalla voin ehkä pyyhkiä osan hänelle luomastani virtuaalisesta jalanjäljestä. Sintti pysyy Sinttinä, vaikka olemme ehkä viimeinkin päässeet Tommin kanssa yhteisymmärrykseen siitä, mikä pojan nimeksi tulee (vihdoinkin!). Kasvokuvia varmaan tullaan näkemään jatkossakin, joskin aion kiinnittää tulevaisuudessa enemmän huomiota siihen, miten tapahtumien tunnelman pystyisi välittämään muilla tavoin.

En ollut varautunut siihen, miten suuren tunnelatauksen tällaisen asian pohtiminen saisi aikaan. Toivottavasti kuitenkin olen osannut tehdä oikean ratkaisun, sillä vaikka blogini palvelee pääasiassa omia tarpeitani, lasteni tarpeet ovat tietenkin paljon tärkeämpiä. Ehkä en kuitenkaan ole tuominnut lapsiani ikuiseen nöyryytykseen ja häpeään tekemilläni ratkaisuilla. Ainakin toivon niin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!