16. kesäkuuta 2016

Koliikkiäiti

Näin se vain Sinttikin on jo kuukauden vanha! Kuluuhan se aika vain armottoman nopeasti. Ihan hetki sitten sitä vielä ähistiin sairaalan synnytyssalissa ja mietittiin mihin ihmeeseen sitä on itsensä saanut laitettua, ihmeteltiin uutta ihmistä ja pohdittiin meneekö ne kirpputoreilta hamstratut 44-koon vaatteet tälle mukulalle ollenkaan. (Mahtuivat, ehkä viikon.) Nyt Tommi on jo palannut kolmen viikon isyysvapaalta takaisin töihin, asia, joka ei kerännyt riemun kiljahduksia keneltäkään paitsi ehkä Tommin pomolta. Minä taasen heräsin kauhunsekaisissa tunteissa maanantaina miettimään miten ihmeessä pyöritän tätä sirkusta kahden niin eri tavalla vaativan pojan kanssa.



Viimeiset neljä viikkoa kotona ovat sujuneet aivan hyvin. Sintti on ollut todella reipas vauva jonka kehitystä jaksamme ihmetellä päivästä toiseen. Hän jumppaa niskaansa jo todella paljon kurkistellen henkilöä, jonka vatsan päällä sillä hetkellä makoilee ja viettää pitkiä hetkiä katsellen ympärilleen. Tommi vannoo kautta kiven ja kannon, että Sintti on myös hymyillyt hänelle ei vain kerran, vaan peräti kahdesti. Minä väitän, että kyseessä on kylläkin ilmavaivat, ne kun kiusaavat poikaa aivan tavattoman paljon. Olemmekin aloittaneet hänelle Disflatyl-tipat joita yritän muistaa antaa ennen imetystä, jospa olo pienessä mahassa hieman helpottuisi. Imetys on ensimmäisen viikon jälkeen sujunut melkeinpä moitteettomasti ja siitä olenkin iloinen, joskin edelleen koen imetyksen melkolailla vaivalloisemmaksi kuin pulloruokinnan. Mutta kyllä tämä tästä!

Yöt ovat silti armottoman rankkoja ihmiselle, joka ei osaa nukkua päiväunia. Kuukausi pätkittäisillä yöunilla alkaa jo tuntua, samoin kuin näkyä. Maanantaina kirjoitin itselleni muistilappua tehtävistä töistä ja hetken päästä etsin kyseistä lappua ympäri asuntoa kun en muistanut mihin laskin sen käsistäni. Aloitan Tommille lauseen, hairahdan ajattelemaan hetkeksi jotain muuta, enkä enää muista mitä olin sanomassa. Sintti herää keskimäärin kolme kertaa yössä, mutta parina yönä erilaiset vatsanväänteet ja muut harmitukset ovat herättäneet meidät molemmat noin 30-40 minuutin välein. Siinä esikoisen aamupuuroa vääntäessä onkin sitten erityisen hehkeänä ja energisenä... Papu sen sijaan on ruvennut nukkumaan hyviä yöunia ja viimeinkin lopettanut illalla jatkuneet kiekumisensa joiden aikana olin kadottaa lopullisesti järkeni. Tommikin on nukkunut vallan mainiosti, hän nimittäin on majaillut isyysvapaan kolme viikkoa vierashuoneessa jotta "jaksaa sitten leikkiä Papun kanssa aamulla". Hmmh...

Isyysvapaa meni siis mukavasti, mutta oma kotiäitiysarki on osoittautunut jälleen melko rankaksi. Kun jäimme kolmistaan olen kokenut hankalaksi jakaa aikaani molemmille lapsille sopivasti ja oikeaan aikaan. Papulla ei ole enää muita leikittäjiä kuin äiti ja pienen pojan itsetunnolle tuntuu ottavan hieman koville se, ettei saakaan enää edes sen ainoan paikalla olevan vanhemman jakamatonta huomiota. Tommin ollessa kotona saimme hyvin jaettua aikamme niin, ettei kumpikaan pojista joutunut juurikaan syrjään. Nyt pitäisi yksin revetä kahteen paikkaan samaan aikaan molempien tyyppien itkiessä. Papu on heittäytynyt jossain määrin jopa mahdottomaksi miellyttää. Hän pyytää jotain, mutta sitten kun hän sen saa, ei se enää kelpaakaan. Seuraa kyyneliä ja räkää sekä erittäin pontevasti, toisinaan jopa hysteerisesti toistettu "ei" tai "ei haluu". Seuraukset ovat vielä hurjemmat jos pyydettyä asiaa ei saakaan tai jos joudun kieltämään tekemästä jotain. Hysteria tuntuu myös tarttuvan jolloin Sinttikin rupeaa itkemään, ja koska noin pientä ei voi jättää pitkäksi aikaa itkemään yksistään löydän itseni tilanteesta jossa yritän hyssytellä itkevää vauvaa samalla kun rauhoittelen itkevää isoveljeä. Hänen ratkaisunsa asiaan on melko suoraviivainen "vauva pois". Hmh, no niin.




Sintti on alkanut vaikuttaa tyytymättömältä myös, enkä kerta kaikkiaan tiedä miten tekisin pojan tyytyväisemmäksi. Aamupäivät menevät ihan hyvin jos Sintti jaksaa nukkua sen aikaa kun saan Papun aamutoimet hoidettua ja pakattua jätkät rattaisiin. Alkuviikosta säiden suosiessa retkeilimme lähipuistoihin Papun hoitotädin ja muiden hoitolasten kanssa. Sintti yleensä nukkui rattaissa tyytyväisenä ja Papukin sai leikkiä muiden lasten kanssa. Lounaalla Sintti yleensä kuitenkin herää, usein ennen kuin olen saanut Papun nukkumaan päiväunia, ja siitä lähtien nuorempi huutaa melko pitkälti iltapäivään torkahtaen hyvällä tuurilla pariin otteeseen ehkä vartiksi, parhaimmillaan puoleksi tunniksi. Lopun aikaa kitistään ja jossain vaiheessa huudetaan suoraa huutoa. Ei auta imetys, ei hötkytys, ei sylittely eikä se, että laittaa pojan sitteriin, matolle tai sänkyyn nukkumaan.



Eilen auttoi se, että minä lähdin illaksi käymään kaupungilla. Toivotin oven raosta vielä Tommille voimia ja jaksamista ja odotin kauhulla tulikivenkatkuisia viestejä puhelimeen. Niitä ei kuulunut. Tulin illalla kotiin ja löysin kaksi nukkuvaa poikaa ja yhden erittäin tyytyväisen isän. Sintti oli nukkunut koko sen ajan mitä olin poissa.

Onko ongelma siis äidissä? Asuuko meillä kuukauden ikäinen koliikkiäiti?

Onneksi kuitenkin Tommin lomat jatkuvat jo ensi viikolla. Juhannusviikolla suuntaamme itään mökkeilemään jolloin Papun lempi-ihmisiin lukeutuvat mummo ja ukki saavat auttaa lasten kanssa ja vanhemmat, etenkin koliikkiäiti, saavat hieman levähtää ja rauhoittua. Heinäkuussa odottavatkin sitten jo pidemmät yhteiset lomat, joten oikeastaan minun täytyy pärjätä poikien kanssa kolmistaan vain kaksi erillistä viikkoa. Toivon, että se onnistuu!

Tässä kuitenkin herra 1 kuukautta vanha:



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!