2. toukokuuta 2016

37+1

Niin se vain aika kuluu. Viime raskaudessa näillä luvuilla pääsin jo äidiksi. Nopeasti edennyt raskausmyrkytys aiheutti ylimääräisen kasvuseurannan äitiysultrassa jonka seurauksena minut otettiin heti Tampereen yliopistolliseen sairaalaan tarkkailuun. Seuraavana päivänä mainittiin ensimmäisen kerran sana sektio ja sitä seuraavana pääsin jo kokemaan mikä se sellainen sektio oikein onkaan. Viikoilla 37+1 sylissäni oli moneen vaatekertaan ja paksuun peittoon kääritty pikkiriikkinen nyytti, joka ei juuri jaksanut itkeä tai opetella rintaruokinnalle, mitä nyt vain nukkui ja söi parin tunnin välein pullosta. Täydellinen pieni ihminen.

Kolme viikkoa etuajassa tuli hieman järkytyksenä, sillä jostain kumman syystä olin varautunut siihen, että minulla olisi vielä päivätolkulla aikaa asennoitua vanhemmuuteen ja kaikkeen, mitä sen mukana tuleekaan. Olin myös täysin orientoitunut alatiesynnytykseen, siihen normaaliin synnytykseen, joten pelästyin toden teolla kun jouduinkin melko nopealla aikataululla leikkaukseen. En ollut aivan varautunut myöskään reiluun kaksi kiloiseen esikoiseen, jota oikein kukaan ei meinannut uskaltaa käsitellä pojan pienen koon vuoksi, enkä siihen, ettei keskonen oikein jaksa opetella rinnalle kun normaalisti hän olisi vielä kasvanut ja vahvistunut kohdussa kaikessa rauhassa. Tunteet joutuivat aikamoiseen vuoristorataan, niin kuin varmaan kaikilla ensikertalaisilla vanhemmilla.



Tänään on Sintin kohdalla siis täynnä tuo 37+1. Viime kerrasta johtuen olen tällä kertaa varautunut siihen, että raskausmyrkytys uusii ja tämäkin mukula syntyy etuajassa, ehkä jopa sektiolla kuten Papukin. Mutta eihän näissä asioissa päde mikään tietty kaava, ja hyvä niin! Sintti on kaikesta varautumisesta täysin piittaamattomana kasvanut hyvin eikä ole ainakaan vielä osoittanut (ainakaan lääkäreiden mielestä) selkeitä merkkejä siitä, että haluaisi tulla jo ulos. Omasta mielestäni kehoni alkaa kyllä olla liian ahdas meille molemmille, mutta kukapa tässä nyt äitiä kuuntelisi. Liikkeet ovat edelleen vilkkaat (siis Sintillä, ei minulla) ja vaikka jonkin verran harjoitussupistuksia onkin tuntunut, mitään merkkejä synnytyksen käynnistymisestä ei ole vielä ollut havaittavissa. 

Mitään viitteita raskausmyrkytykseen ei ole ollut, ei sen kummemmin verenpaineissa kuin virtsan proteiinimäärissäkään. Olen mittaillut molempia nyt kotosalla ja tähän mennessä arvot ovat olleet kohdillaan. Jonkin verran turvotus on lisääntynyt, mutta koska muita oireita kuten päänsärkyä tai näköhäiriöitä ei ole ilmennyt, ei siihenkään ole tarvinnut puuttua sen kummemmin kuin pyrkimällä välttelemään suolaista ruokaa.

Ensi perjantaina menemme Tommin kanssa synnytystapa-arvioon TAYS:lle. Siellä keskustellaan edellisestä synnytyksestä ja puidaan vaihtoehtoja tähän synnytykseen. Luulen, että lähtökohtaisesti tässäkin raskaudessa lähdetään tavoittelemaan alatiesynnytystä, sillä vaikka alatiesynnytys aiheuttaakin minussa tällä hetkellä ristiriitaisia tunteita, ei minulla ole mitään syytä tai halua vaatia sektiota Sintin kohdalla. Hiemanhan se synnyttäminen pelottaa, mutta samalla toivon, että mikäli synnytys alateitse onnistuu, se osaltaan poistaisi niitä negatiivisia kokemuksia joita Papun syntymään johtaneesta sektiosta jäi. Omasta mielestäni leikkaukseni ns. jälkihoito lähinnä henkisellä tasolla jäi surkean vähälle, joka aiheutti vaikean imetyksen ohella suuria epäonnistumisen tunteita. Olen myöhemmin onnistunut työstämään nämä tunteet ja oppinut, että sektiolla syntyneistä ja korvikkeella ruokituista muksuista tulee kerrassaan valloittavia, terveitä ja iloisia kersoja. 



Nyt siis tavallaan tiedän, mitä sektion jälkeen voi odottaa. Mutta minulla ei ole mitään omakohtaista käsitystä siitä, miten alateitse synnyttämisen jälkeen tapahtuu. Sektiosta paranin hämmästyttävän nopeasti fyysisesti ja olin jo kahden kuukauden päästä ensimmäisellä juoksulenkillä. Entäs jos Sintti syntyy alateitse, koskas sitten pääsee lenkille? Paljon kuulee kauhutarinoita joihin liittyy repeämisiä, tikkejä ja jopa hävinnyttä tuntoaistia alapäästä. Puudutuskeinot ovat nykyään monipuolisia ja toimivia, mutta toisaalta taas puudutteet eivät tepsi kaikkiin, osalle ne annetaan joko liian aikaisin tai liian myöhään, ja osalle niitä ei ehditä antamaan ollenkaan. Osaa kehoitetaan hyräilemään vokaaleja kivunlievitykseen. Osa istuu uima-altaassa tai jumppapallon päällä. Koko synnytyshomma tuntuu todella monimutkaiselta ja perin epäjärjestelmälliseltä - ja minä olen jo yhden lapsen tehnyt!

Mitä lähemmäksi laskettu aika hiipii, tai rynnii kuten tällä hetkellä tuntuu, olen yrittänyt tyhjentää pääni ja palata sille tasolle, jolla olin Papua odottaessani. Silloin tarkoitukseni oli marssia oikealla hetkellä sairaalaan ja antautua osaavan henkilökunnan käsittelyyn. Onneksi Kummi on koulutukseltaan kätilö, joten häneen voin tukeutua kaikissa mieltä askarruttavissa kysymyksissä sekä ennen, että jälkeen synnytyksen! Mutta loppujen lopuksi, synnytykseen ja sen kulkuun pystyy vaikuttamaan itse perin vähän jos edes ollenkaan, joten helpommalla pääsee mikäli vain luottaa siihen, että hoitohenkilökunta tekee varmasti kaikkensa jotta lapsi pääsisi turvallisesti ulos ja aloittamaan elämän kohdun ulkopuolella. 

Mutta on tämä silti taas perin jännittävää kaiken kaikkiaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!