3. maaliskuuta 2016

Jykevät äitiyden raamit

Helsingin Sanomissa oli tänään artikkeli kirjailija Pauliina Vanhatalosta, äidistä, joka väsyi omien lastensa seuraan. Viikonloput, arkipyhät ja kesälomat ahdistivat Pauliinaa, sillä silloin hänen lapsensa olivat koko ajan kotona vaatimassa huomiota. Tiskikoneen täyttäminen tai siivoaminen piti lapset tyytyväisinä, eli poissa jaloista, mutta kirjaan uppoutuminen sai lapset kaipaamaan äitinsä läsnäoloa.

Pauliina Vanhatalo sairastui keskivaikeaan masennukseen ja muuttui äidiksi, joka hoiti suurimman osan asioista sängyssä tai sohvalla maaten. Onneksi hän ennätti maatessaan myös ajatella, havaita missä mennään ja löytää vertaistukea tuntemuksiinsa - edes blogimaailman syövereistä. Kävikin ilmi, ettei hän todellakaan ole ainutlaatuinen äitinä, joka ei saa maailman suurimpia kiksejä pelkästään olemalla äiti lapsilleen. Nykyään Pauliina on tasapainossa omien ja perheensä tarpeiden kanssa, ja hyvä niin! Olen todella iloinen, että hän kertoi avoimesti kokemuksistaan ja tuntemuksistaan ja täten avasi tilaa keskustella asiasta.

Kuvakaappaus Helsingin Sanomien verkkolehdestä 3.3.2016

Artikkeli sai minut pohtimaan jutussakin mainittua äitiyden myyttiä. Pauliinan sanoin ”äitimyytin mukaan äiti on käytännöllinen, sosiaalinen ja koko ajan lapsistaan kiinnostunut”. Itse lisäisin, että äitimyytin äiti laittaa aina lapsensa, ellei jopa koko perheensä asiat omiensa edelle, on kärsivällinen ja ymmärtää, että etenkin pienet lapset tarvitsevat nimenomaan äitiään. Mielellään koko ajan.

Voisimmeko olla yhtä mieltä siitä, että äitiyttä on yhtä monenlaista kuin mitä on persoonallisuuksiakin? Me ihmiset, myös siis naiset, olemme erilaisia työntekijöinä, ystävinä ja rakastajina. Teemme päätöksiä heijastaen niitä siihen, mitä olemme oppineet kotona, koulussa, lähipiiriltämme ja maakuntalehden pääkirjoituksesta, ja aika usein pelkästään fiilispohjaltakin. Emme ole toistemme peilikuvia - juuri missään.

Miksi siis olisimme äitiydessä tai vanhemmuudessa? Miten kenelläkään olisi oikeus osoittaa minulle - tai sinulle - malli siitä, millainen on oikea äiti?



Papu oli suunniteltu ja kovasti toivottu lapsi. Olimme kauhunsekaisen onnellisia kun saimme tietää odottavamme lasta ja jännitimme jokaisessa ultrassa ja neuvolatarkastuksessa miten tyyppi kasvoi, ihmettelimme iltaisin miten pienet potkut tuntuivat Tommin kämmentä vasten vatsani läpi ja koimme sanoinkuvaamattomia tunteita kun viimein saimme lapsen perheeseemme - vieläpä terveenä, vaikka pojan alkutaival vaikuttikin omassa henkilökohtaisessa kuplassamme perin dramaattiselta. Rakastin lastani jo paljon ennen tämän syntymää, ja rakastin häntä vielä enemmän kun sain hänet syliini.

Tiedän rakastaneeni Papua koko hänen olemassaolonsa ajan. Siitäkin huolimatta olen ollut toisinaan todella vihainen hänelle, olen kiukutellut hänelle, olen halunnut jättää hänet jonkun toisen hoidettavaksi ja olen ennättänyt miettiä kuka hullu valitsee vapaaehtoisesti vanhemmuuden. Olen ollut perinpohjaisesti väsynyt tähän kilttiin ja helppoon lapseen, pieneen vauvaan, jonka iloisuutta ja rauhallisuutta kaikki ovat kehuneet kilpaa. Olen lukenut jostain opaskirjasta, että jos oikein väsyttää, kannattaa jättää lapsi hetkeksi huutamaan turvalliseen paikkaan, esim. vauvan omaan sänkyyn, sulkea ovi ja mennä hetkeksi toiseen huoneeseen vain rauhoittumaan. Ja olen toiminut juuri näin.

Olen heijannut karjuvaa lasta sylissäni yrittäen saada tämän rauhoittumaan samalla kun olen itkeä vollottanut uupuneena päälle. Olen herättänyt Tommin, vaikka tämä joutuisikin aamulla menemään töihin ja pyytänyt, että voisin mennä hetkeksi olohuoneeseen yksikseni itkemään samalla kun Tommi yrittäisi laittaa lapsen nukkumaan. Kaiken kukkuraksi poika rauhoittui isänsä sylissä melko nopeasti, joka osaltaan lisäsi käsitystäni siitä, ettei minusta todellakaan ollut tähän tehtävään. Äitiyteen.

Tunnen paljon äitejä, jotka elävät lastensa kautta. Arvostan heitä, joskaan en voi rehellisesti sanoa täysin ymmärtäväni heitä. En pysty samaistumaan. Heidän arkensa keskittyy siihen, mitä heidän lapsensa tekevät, mitä he oppivat, miten he olevat. Nämä äidit ovat omasta mielestään parhaita mahdollisia hoitajia, huoltajia ja hoivaajia lapselleen. Ja hyvä niin. 

Samalla tunnen niitä äitejä, jotka kantavat raskasta taakkaa koliikista tai muusta vaivasta kärsivän lapsen kanssa pyytämättä apua, sillä lapsen hoitaminen vain luontaisesti kuuluu äidin tehtäviin. On raastavaa lukea vaikkapa Facebookissa tuttujen naisten päivityksiä siitä, miten väsyttävää on herätä jo vuoden verran putkeen kahden tunnin välein ilman kunnollisia lepotaukoja, vaikka apua (esim. lähisukulaisia ja ystäviä) olisi tarjolla. Koska niin kunnon äiti tekee. Herää aina lapsen herätessä, lohduttaa ja ymmärtää. Vaikka itse on ihan poikki.



Ollessani vanhempainvapaalla en osannut vastata ehkä oikein kun minulta kysyttiin mitä kuuluu. Ei silloin mitään kuulunut! Vauva oli syönyt, nukkunut, kakannut, huutanut, ja aloittanut koko homman alusta. Mitä siinä olisi pitänyt kuulua? Aamulehden otsikot silmäiltyäni tiesin, että hallitus taas vehkeili jotain, mutta en koskaan jaksanut vaivautua ottamaan aikaa päivästäni, että olisin keskittynyt lukemaan koko artikkelia. Kyllähän meilläkin ihmeitä tapahtui, niin kuin jokaisessa lapsiperheessä. Papu oppi hymyilemään, tarttumaan esineeseen, kääntymään ja sitä rataa. Kaikki erikoisia, suuria mullistuksia joita ihaillen kertoiltiin kummeille ja mummeille.

Karehdin ihmisiä, jotka saivat käydä töissä. Etenkin Tommia, joka taasen karehti sitä, että sain viettää kaikki päivät lapsemme kanssa kotona. Tämä herätti paljon kitkaa ensimmäisen vauvavuoden aikana, halusimmepa sitä tai emme. Koska ei ollut vielä tarpeeksi rankkaa totutella uuteen elämäntilanteeseen ja vauva-arjen mukanaan tuomiin asioihin! Sekaan piti sotkea klassinen "eksää tiedä miltä musta tuntuu" -parisuhdeongelma.

Kun Papu muutti omaan huoneeseen noin seitsemän kuukauden ikäisenä ja lopetti yösyömisen, alkoi elämä hieman tasoittumaan. Oli täydellistä saada koko makuuhuone vain minun ja Tommin käyttöön. Oli luksusta, kun heräsi aamuyöstä ja totesi, että oli nukkunut jopa viisi tuntia ilman keskeytystä. Oli aurinkolomaan verrattava asia kun Tommi lupautui ottamaan herääjän vastuun yhtenä yönä viikossa, jolloin itse sain nukkua korvatulpat korvissa ja aktiivisesti unohtaa, että olen äiti jonka pitäisi lohduttaa kun lapsi herää yöllä itkemään.

En ehkä ole paras mahdollinen hoitaja, huoltaja tai hoivaaja, mitä Papulla voisi olla. Mutta tiedän olevani paras mahdollinen äiti, mitä hänellä koskaan tulee olemaan. Rakastan häntä, haluan hänelle vain parasta, ja pyrin kaikin tavoin tekemään hänen elämästään onnellisen. Samalla kuitenkin rakastan itseäni, haluan itselleni parasta ja pyrin tekemään omasta elämästäni onnellisen. Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen jo tehnyt paljon näiden asioiden eteen: olen tehnyt Papun. Poika on ehdottomasti parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Siitäkin huolimatta en halua enkä suostu kokemaan huonoa omaatuntoa siitä, että toisinaan totean rehellisesti, että äiti ei nyt jaksa. Äiti haluaa nyt istahtaa hetkeksi sohvalle ja lukea lehden. Isi voi tehdä nämä asiat koska isi aivan yhtä hyvin osaa. Siitäkin huolimatta, että sinä, lapseni, olet päättänyt että tänään vain äiti kävisi. Äiti lähtee tänään harrastamaan ja isi, tai mummi, tai kummi laittaa lapsen nukkumaan. He kyllä osaavat.

Jos lapsella on turvallinen ympäristö, jos hänellä on rakastavia aikuisia ympärillään ja jos hänen perustarpeistaan huolehditaan, lapsella menee hyvin. En sano olevani valmis äitinä, en ole sitä ihmisenäkään. Ei minun tarvi ollakaan. Eikä tarvitse olla kenenkään muunkaan.

Äitimyytti tulisi viimeinkin kuopata, ja syvälle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!