7. helmikuuta 2016

Sparraustiimi kasassa

Monet morsiamet ovat keksineet mitä hauskempia tapoja pyytää ystäviään ja sisariaan kaason tehtäviin hääpäivää ajatellen. Toki kaason tehtävät eivät rajoitu pelkästään itse hääpäivään, vaan usein he ovat auttamassa milloin ikikimppuihin käytettävien suodatinpussien värjäyksessä, milloin morsiuspukuostoksilla makutuomareina.

Kaasoja voisi pyytää tehtävään niin monella eri tavalla. Voisi hankkia heille jonkin ihastuttavan korun tai rakentaa jonkin hauskan selviytymispakkauksen, joka sisältää kuplivaa juhlahetkeen, nenäliinoja liikutukseen, päänsärkytabletteja morsiamen ärsyttävyyteen... Netistä ainakin löytyy yhtä jos toista hyvää vinkkiä siihen, miten yllättää ystävä "tulisitko kaasokseni" -kysymyksellä.

Kuva 1, 2, 3 ja 4

Itse en ollut kyllä lainkaan kekseliäs asian suhteen. Ensinnäkin minulle oli aivan selvää, että Kummi on kaasoni mahdollisissa häissäni, halusi tai ei. Asia oli hieman sama kuin esikoisen kummivalintojen suhteen; muita ehkä piti hieman miettiä, mutta Kummi olisi kummi, kävi miten kävi. Siksi en tainnut koskaan oikein virallisesti edes kysyä Kummia kummiksi, enkä tainnut tehdä sitä kaasoilunkaan suhteen. Kummi olisi kaaso, sehän nyt on selvää.

Kaasokseni olen valinnut siis ystäväni Kummin, joka täällä bloginkin puolella on toisinaan vilahdellut erityisesti erilaisten herkkujen yhteydessä mainittuna. Minun ja Kummin yhteinen taival alkoi syksyllä 2007 kun aloitimme samassa pääaineessa yliopisto-opinnot Joensuussa. Ensimmäisellä luentokerralla kaikki uudet opiskelijat esittelivät itsensä lyhykäisyydessään, joka minun osaltani meni jotakuinkin näin:

"Hei, moon Susanna ja tuun Etelä-Pohojammaalta. Oon tässä nyt syksyn opiskelemassa tätä ja sit tammikuussa lähären armeijahan vuodeksi."

Kummin esittely meni osimoilleen seuraavasti:

"Moi, oon Kummi ja tuun Lahdesta. Oon tässä nyt syksyn kunnes jään tammikuussa äitiyslomalle."

Lähtökohtaisesti olimme siis molemmat vain käymässä yliopistolla, mutta mikä meidät jostain syystä ajoi syvempään ystävyyteen oli ainakin se, että Kummikin oli käynyt armeijan ja oli oikeasti lähtöisin Pohjanmaalta. Lisäksi pidimme erityisen paljon herkkujen syömisestä ja luennoilta lintsaamisesta, joten vietimme monet koulupäivät joko Kummin kämpällä syöden mokkapaloja tai yliopiston kahvilassa syöden panineita. Jälkeen päin olemme pohtineet miten ihmeessä noin neljässä kuukaudessa ennättää muodostaa niin painavan ystävyyden, että kun minä lähdin joulun jälkeen inttiin ja Kummi synnyttämään ennenaikaista esikoistaan, pidimme yhteyttä mm. niinkin perinteisesti kuin kirjeitä ja kortteja lähettelemällä. Kummi ei enää palannut takaisin samojen opintojen pariin, mutta ystävyytemme pysyi siitäkin huolimatta, että Kummi asui Lahdessa ja minä Joensuussa. Vuodesta 2011 olemme asuneet kumpainenkin Tampereella, pari vuotta jopa vajaan kilometrin päässä toisistamme, ja voin rehellisesti sanoa, että kyseessä on ihminen, jota ilman olisi vaikea elää. 

Koska häistä on ollut aina välillä Kummin kanssa puhetta, osasi hän varautua tähän lottovoiton omaiseen luottamustehtävään jo hyvissä ajoin. (Ainakin luulen niin.) Jossain vaiheessa häneltä rupesi tippumaan kysymyksiä siitä, olisiko hän ainoa arvoisaan tehtävään valittu mimmi, vai saisiko hän mahdollisesti jonkun toisen auttamaan tässä henkisessä hunnunkannossa. Siitäpä sitten aloinkin pohtia haluaisinko yhden sijasta kaksi kaasoa, ja päädyin pyytämään tehtävään toista ystävääni.

Ninnu on ihminen, jonka sain bonuksena edellisestä työpaikastani. Minulle oli osoitettu työpiste samasta huoneesta Ninnun kanssa ja koska itse olen tuumasta toimeen ja sanasta lauseryöpyksi -tyyppi, höpöttelin heti pian esittelyiden jälkeen Ninnun varmasti ihan pökerryksiin. Yhteinen juttu alkoi luistaa saman tien. Yhteiset harrastukset kuten kuntosalihommat ja moottoripyöräily, olivat sopivaa keskustelupintaa ja tulimme vallan mainiosti toimeen. Kun kuulin, että Ninnun taloudessa oli syntynyt koiranpentuja kutsuin itseni sujuvasti kylään ja siitä lähtien olimme enemmän kuin pelkkiä työkavereita. Kun oma työpestini loppui kesän jälkeen ystävyys Ninnu jäi elämään, ja juttu jatkui koko talven aina toiseen yhteiseen työkesäämme. Sinä kesänä kävimme yhdessä aamusalilla, luimme läpi tuoreet fitnessblogit ja kävimme mökkeilemässä ja lenkkeilemässä yhdessä. Ja kaiken terveellisen elämän keskellä vedimme överit PepsiMaxilla. Edelleen kaipaan häntä vaihtuvissa työpaikoissani, Ninnu ikäänkuin kuuluu työpisteeni kalustoon. Onneksi nainen on säilynyt edes vapaa-ajan ohjelmistossa!

Jos Kummin kohdalla olin ottanut kaasohommat itsestäänselvyytenä, Ninnun kohdalla huomasin jopa jännittäväni asian kysymistä. Hänen suhteen pohdin jopa miten kysymyksen esittäisin, tekisinkö jonkin kortin vai pitäisikö odottaa, kunnes olemme yhdessä syömässä tai jotain. Lopulta kun päätin, että lähden ainakin Kummin kanssa Tampereen Häämessuille, piti ruveta tekemään ratkaisuja myös Ninnun kaasoksi kysymisen suhteen. Niinpä viime viikolla vapisevin sormin tiedustelin Whatsapp-viestissä, olisiko hänellä tänä viikonloppuna erikoisempia suunnitelmia. Kun viikonlopun avoin aikataulu selvisi, rohkaisin mieleni ja kysyin haluaisiko hän nähdä minua sunnuntaina.



Kylläpä oli hermoja raastavaa! Mitä jos Ninnu sanoisi ei? Mitä jos Ninnu sanookin kyllä? Mitä sitten? En minä tiedä, mitä kaasojen tulee tehdä. Varmistaa, että hääpäivänä en ole tappanut sulhasta ja että seison henkikirjoittajan edessä suhteellisen rauhallisin mielin myöntymässä kaikkeen, mitä notaari ymmärtää tiedustella?

Kuulemma kyseessä oli suuri kunnia ja Ninnu suostuisi mielellään. No mutta hyvä, yksi murhe vähemmän. Sekä minulle, että Kummille, joka saisi nyt rikostoverin polttarihommiin ja vertaistukea niihin hetkiin, kun itse vedän morsiusöverit tai kun vannon, etten ikinä suostu naimaan tuota puolisonrenttua, joka tasaisin väliajoin aiheuttaa lievää raivohulluutta. Kyllä. Luulen, että tässä on hyvä sparraustiimi, myös häitä ajatellen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!