5. tammikuuta 2016

Äidiksi 2.0

Vinkkasin jo syksymmällä Dublinista kirjoittaessani, että meille on tulossa toinen lapsi. En ole aikaisemmin huonosti ylläpidetyn kirjoittamiseni vuoksi ennättänyt saanut aikaiseksi kirjoittaa tästä tapauksesta, mutta nyt kun toisessa ultrassa on käyty ja kaikki edelleen näyttää hyvältä, voisin hieman summata miten tämä toinen raskaus on mennyt.

Tässä siis toukokuussa keskuuteemme toivottavasti saapuva tyyppi, "Sintti":


Minä olen aina halunnut useamman kuin yhden lapsen ja Tomminkin kanssa on ollut puhe alusta alkaen hankkia mahdollisuuksien mukaan yhteisiä lapsia, monikossa. Papun syntymän jälkeen ainakin pojan isä menetti sydämensä ja sielunsa niin täydellisesti, että hetken jo epäilin olisiko tyypistä enää toista kullanmurua tekemäänkään, mutta yhteisin tuumin päätimme kesällä, että toinenkin lapsi saisi tulla jos on tullakseen. Ja niinpä niin, tikkuun pissattuani totesin olevani raskaana jälleen.

Täytyy heti alkuun todeta, että olemme olleet todella onnekkaita tämän asian suhteen. Vaikka omalla kohdallani menikin hermo Papua tehdessä, kun vielä raskaaksi tulemista piti odottaa peräti kolme kuukautta, tiedän varsin hyvin olevani niiden onnekaiden joukossa jotka tuntuvat tulevan melko helposti raskaaksi. Lähipiirissämme on hyviä ystäviä, joilla lasten saaminen ei ole onnistunut ollenkaan tai on ainakin osoittautunut pitkälliseksi ja kuluttavaksi prosessiksi, enkä pysty luonnollisestikaan asettumaan siihen tunnetilaan, mitä tällainen aiheuttaa.

Meillä kuitenkin on käynyt tuuri ja molemmat lapset ovat lähteneet alulle melko vaivattomasti. Papua odottaessa raskaus oli todella helppo ilman aamu- tai muitakaan pahoinvointeja, ilman ihmeellisempiä ruoka- tai muita aine -himoja (mitä nyt alkuraskaudesta söin ihan hävyttömät määrät appelsiineja) ja ilman muitakaan vaivoja, joista raskaana olevat naiset muistavat kertoa vielä vuosikaudet jälkeenpäin. Mahakin oli ihmeellisen pieni vaikka lapsi kehittyi aivan hyvin, joten vielä kesällä noin kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa kuulin spekulointeja siitä, etten millään voisi synnyttää kohta kun vatsanikin oli kuin ensimmäisellä kolmanneksella. Loppukesän otin rennosti ja nautin kesän 2014 järkyttävistä helteistä valmistuttuani juuri yliopistosta ja siirtyen suoraan työttömäksi (sillä töiden hakeminen kuukaudeksi oli yhtä tyhjän kanssa) ja sitä myötä äitiyslomalle, joka virallisesti alkoi elokuun puolessa välissä.

Papu päättikin syntyä kolme viikkoa etuajassa. Nopeasti edennyt raskausmyrkytys aiheutti Papun syntymisen kolme viikkoa etuajassa sektiolla. Painoa pojalla oli 2210 grammaa ja pituutta 46 senttiä, mutta niin vaan tyypistä on ihan oikea pieni poika kasvanut. Nyt huomaan, että ennakkoasenteeni on Sintin kohdalla näiden tapahtumien tekemä. Yritän saada itseni pitämään avoimen mielen ja uskotella itselleni, että kaikki voi tietenkin mennä myös toisin. Ties vaikka Sintti viihtyisi mahassa pari viikkoa yliaikaa, syntyisi kolme ja puolikiloisena ja vieläpä alateitse. Mutta vähän epäilyttää.

Raskausmyrkytyksestä johtuen olen hieman tarkemmassa valvonnassa nyt odotusaikana ja esimerkiksi kaikki ultraukseni suorittaa lääkäri eikä sairaanhoitaja tai kätilö. Minulle määrättiin myös aspiriini noin viikolle 34 asti, sen pitäisi auttaa istukkaa ja napanuoraa toimimaan paremmin. Kuten kaikkien odottajien, minunkin pitäisi syödä päivittäin kalsiumia, ellei ruokavalioni ole maitotuotteiden osilta varsin runsas. Noh, ei ole, mutta täytyy tunnustaa, että todella huonosti muistan kalsiumia nappailla päivittäin... Tosin nyt olen löytänyt uuden rakkauden, viilin, joten jospa niillä vetäisin kalsiumöverit jatkossa!

Eroja edelliseen raskauteen on jonkin verran, ainakin niin, että lähipiiri pääsee ennustamaan Sintistä tyttövauvaa kuulemma aivan ilmeisistä syistä. Ensinnäkin alkuraskaudesta minun teki aivan järjettömästi mieli tulista ruokaa ja esimerkiksi jalapenoja. Se on onneksi tasoittunut, sillä tulinen ruoka tuppaa aika usein närästämään odottajaa. Niinhän se jossain vaiheessa rupesi tekemään mullakin. Samoin teki myös kahvi, jota aikaisemmin join oikein mielelläni kupillisen tai pari päivässä. Nykyään on hyvä jos pienen kupin tummaa paahtoa saa alas ilman, että maku rupee etomaan. Harmi, nauttisin niin kovin mielelläni ison mukillisen kahvia silloin tällöin... Olen ollut myös huomattavan paljon väsyneempi tämän raskauden aikana, mutta väittäisin, että siihen on osasyy tuossa edellisen raskauteni lopputuloksessa. Taaperon kanssa menee mehut muutenkin, saati silloin kun hilaa napansa takana sätkivää otusta mukanaan. Olen myös saanut ymmärtää erittäin hienovaraisin vihjein, että olen myös tavallista helpommin ärsyyntyvä ja välillä suorastaan äkkiväärä. Mitä hittoa, EN VARMASTI OLE! ...no jaa, taidanpa olla. Luulen, että vatsani on myös järkyttävän paljon suurempi mitä edellisen kohdalla tässä vaiheessa, mutta kuulemma se on normaalia toisen lapsen kohdalla.



Ystäväni Kummi, josta aikaisemmin olenkin puhunut, on sattumalta kätilö ja vakuuttunut siitä, että koska Sintti aivan selvästi näivettää minut, odotan tyttöä. Poikien odottajat kuulemma kukoistavat. (Löytyyköhän poikkeavia mielipiteitä?) Vaikka luotankin Kummin ammattitaitoon näissä vauva-asioissa, niin väittäisin, että valtaosan suomalaisista näivettää pitkälle jatkunut syksy, pimeä talvi ja yksinkertaisesti se, ettei sitä perhanan kahvia saa juotua vaikka haluaisi.

Ihmisten suhtautuminen raskausuutisiin on vaihdellut jonkin verran. Henkilö, joka yritti työnetsintäpalvelussa löytää minulle huippupaikkoja joita hakea, lannistui saman tien kun kuuli raskaudestani. "Realiteetit on ne, että tässä tapauksessa sä et kyllä mitään töitä tuu saamaan." Totta, mutta melkein se lannisti minutkin, töihin kun oli kuitenkin kova palo. Onneksi se sentäs osoittautui vääräksi oletukseksi! Äitini, jolle pidin asiaa alussa salaisuutena, oli arvannut asian ja oli pelkästään voitonriemuinen kun sai kuulla asiasta. Isäni, joka on uhannut lähestulkoon perintöni menettämisellä ellen lähde ensi syksynä taas vaellukselle hänen kanssaan unohti pettymyksensä heti ja oli iloinen, joskin hieman kiusoitteleva. "Mää aattelin, et kun sää ton yhden saat just kävelemään niin hetikö sää toisen muka teet toisen?" Niin noh, niinpä niin. Emme ole ilmoitelleet asiasta sosiaalisessa mediassa sen kummemmin, mutta läheisimmät ihmiset tietävät perheenlisäyksestämme ja ovat pääasiassa olleet iloisia asiasta.

Mutta on tämä tuottanut mielipahaakin, ainakin välillistä. Eräät läheiset ystävämme totesivat, että heidän parisuhteensa paranisi merkittävästi mikäli heidän ystävänsä lopettaisivat lisääntymisen. Taustalla lienee omien lasten saamisen vaikeus joka varmasti painaa todella kipeästi niin yksilöitä kuin parisuhdettakin. En ole aivan varma, miten heidän kanssaan tulisi asian suhteen olla, sillä vaikka tapoihini ei kuulu sen kummemmin jauhaa raskaudesta ja sen autuaasta onnesta/raastavasta rankkuudesta, tilani on melko ilmeinen. Olisin siirtänyt asian syrjään ajatuksissani ja kuitannut sen olankohautuksella melko helposti, mutta sitten toiset ystävämme peruivat tulonsa meille uutena vuotena, kun kuulivat meidän odottavan toista lasta. Jälleen kerralla taustalla on kipeitä asioita joka liittyy lapsettomuuteen, vaikka heillä yksi lapsi onkin, joten henkilökohtainen mielipaha on ymmärrettävää. Tuntuu kuitenkin itsestä pahalta se, etteivät läheiset ihmiset pysty iloitsemaan puolestamme eivätkä etenkään halua viettää aikaa kanssamme uutisen kuultuaan. Väsyneenä ja kärttyisenä olen ottanut nämä asiat tavallista raskaammin, joskin alan päästä asiasta jo yli. 

Kerroimme Tommin vanhemmille asiasta sanoin "Papusta tulee ensi toukokuussa isoveli" johon anoppi totesi, epäilemättä hieman yllätettynä, että "onko nyt varmaa, että veli?" Kyllä, olipa Sintti tyttö tai ei, Papusta ainakin tulee ihan varmasti veli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!