16. lokakuuta 2015

Kamala syysloma

Tällä viikolla Pirkanmaalla on ollut syyslomaviikko ja lapset ovat onnellisesti vapautuneet kouluista ja päiväkodeista nauttimaan erimoisista syksyisistä aktiviteeteista vanhempiensa ja muiden läheistensä kanssa. Papunkin perhepäivähoitaja pitää tämän viikon vapaata, joten poika on ollut äitinsä kanssa kaksin kotona. Jes!

Paitsi, että on ollut aivan kamala viikko. Eilen aamulla olin jo aivan valmis lahjoittamaan jälkikasvuni kiertävään sirkukseen, jos sellainen vain sattuisi kohdalle. Koko viikon Papu on ollut todella pahalla tuulella, eritoten itkuinen, jopa siinä määrin, että ilman mitään näkyvää syytä poika on vain vollottanut hysteerisesti suostumatta rauhoittumaan vaikka mitä olisi tehnyt. Olemme pyrkineet pitämään päivät mielenkiintoisina käymällä ulkona puistossa, kaupassa, leikkimällä yhdessä olohuoneessa tai Papun huoneessa tai työhuoneessa (kun kaksi edellistä eivät vain enää olleet ollenkaan hauskoja leikkipaikkoja), olen yrittänyt osallistua leikkiin mutta myös muistaa jättää tilaa leikkiä itsekseen, ja olen laulanut ja lorutellut.

Turhaan. Se, mikä toimii nyt viisi minuuttia, ei toimi sitten enää loppuviikkoon lainkaan. Pinna on ollut todella, todella kireällä. Meillä molemmilla.

Kuva täältä

Tilanne on hieman ristiriitainen, sillä tällä viikolla Papu on nukkunut yönsä todella hyvin. Hän ei ole kertaakaan herännyt yöllä itkemään tuttinsa tai minkään muunkaan perään, joten olin äärimmäisen tyytyväinen kun havahduin alkuviikosta itsekin pitkiltä, keskeytymättömiltä yöunilta. Mutta eihän tuo hyvin nukuttu yö ole kuitenkaan ollut niin jees, kun normaalisti iloisena heräävä poika on aloittanut hermoja raastavan ulinansa heti sängystä hoitopöydälle päästyään. Ehkä osasyynä on se, että samalla kun yöunista on tullut yhtenäisiä, poika on herännyt reilun puoli tuntia tavallista aikaisemmin. Onkohan aamupäivän kesto jo itsessään liian pitkä pienelle, että lounaaseen mennessä kaveri käy jo ylikierroksilla väsymyksestä?

Vaikea sanoa. Mutta voipa vain todeta, että on ollut kyllä haastavaa. Poika konttaa perässä ja ulisee, nousee roikkumaan paidanhelmasta (kun kokkaan, tiskaan, seison hetken paikallani jne) ja ulisee, jos nostan hänet syöttötuoliin hän ulisee, jos istun alas hänen kanssaan hän ulisee... Maidon loputtua mukista hän pyytää lisää, kun annan täyden mukin takaisin, hän alkaa itkemään. Siis mitä ihmettä!?

Vaikeinta on se alituinen roikkuminen, istunpa sitten sohvalla tai lattialla tai jos teen vaikka keittiössä jotain. Tyyppi hinkkaa nokkaansa paitaani/housuihini koko ajan mölisten eikä mikään mitä teen helpota tilannetta. Syliin ottaminen saa aikaan kiemurtelua, leikkiin yllyttäminen vain lisää parkumisen määrää. Pariin otteeseen olen turhautunut niin, että olen jo tiuskinut lapselle rumasti. Tästä on tietenkin seurannut kauhea ärsytyksen värittämä morkkis, sillä eiväthän hyvät äidit tietenkään tiuski lapsilleen. Hieman paremman mielen olen saanut, kun olen lähes välittömästi pyytänyt reaktiotani anteeksi ja selittänyt, miksi sanoin rumasti. Kai tässä on sitten edes jokin tunteiden oppitunti samalla, lapselle kun pitäisi kuulemma kuvastaa ainakin hänen omia tunteitaan, miksei siis myös aikuisten.

Olen tässä pohtinut miten ihmeessä opettaja-äitini jaksoi minun ja pikkuveljeni kanssa kaikki koulujen pitkät kesälomat, syyslomat ja hiihtolomat. Syys- ja hiihtolomilla usein sentään teimme jotain perheen kesken, jolloin lasten muodostama taakka jakaantui tasaisemmin molemmille vanhemmille. Kesäisin muistelisin, että olimme jonkin verran mumman ja paapan hupulaisina, mutta tuskin koko kahta kuukautta. Miten kukaan selviää tällaisista aikajaksoista selväpäisenä?

Kuva täältä

Noh, hieman helpotusta viikon kauheuteen tuli jo aikaisemmin mainitsemistani perhetuvista. Kävimme Papun kanssa tuvalla kahtena päivänä tällä viikolla, ja Papu tuntuikin viihtyvän aivan hyvin joskin kulki sielläkin perässäni tavallista enemmän. Oli kuitenkin helpottavaa istahtaa hetkeksi muiden aikusten seuraan ja pohtia yhdessä sitä, miten lasten kanssa välillä vain on aivan kamalaa. Piipahdimme myös pojan kummin luona eilen, jossa Papu jaksoi todella hienosti seurata ystäväni kouluikäisen pojan puuhia ja leikkiä tämän leluilla. Tänään Papu köllötteli melkein puoli kahdeksaan asti ja aamupäivällä piipahdimme loruttelutilaisuudessa läheisellä neuvolalla. Tänään on muutenkin ollut poikkeuksellisen hyvä päivä yhdessä.

Tämä viikko on sekä aiheuttanut syvää tuskastumista siitä, miten riittämättömäksi sitä itsensä välillä äitinä tuntee. On ollut myös todella paha mieli siitä, miten huono olen ollut painamaan negatiiviset tunteet piiloon ja miten olen hermostunut lapselle, joka tuskin on ottanut lomaviikon missioksi ajaa äiti hulluuden partaalle. Jokin häntä selvästi on harmittanut. Ja siinäpä se: se jokin on varmasti seuran yksipuolisuus. Totesin jo vanhempainvapaan aikana, kun Papu oli vielä huomattavasti pienempi, että meidän kummankaan sosiaaliseen luonteeseen ei meinaa sopia pitkät kahdestaan vietetyt ajanjaksot. Toki ne ovat tärkeitä ja ihania(kin), mutta Papu selvästi nauttii muiden lasten ja aikuistenkin seurasta. Perhepäivähoidossa hän saa seurailla kolmen muun pienen pojan touhuja, joten voihan se olla aika rankkaa heittäytyä viikoksi leikkimään samoilla tutuilla palikoilla äidin kanssa. Tämä ajatus sai vahvistuksen eilen, kun ystäväni tuli hieman nuoremman, mutta jo konttaavan ja touhuilevan poikansa kanssa kylään. Koko aamu oli ollut aivan kauhea, toisinto kuluvasta viikosta, ja Papu oli aivan hysteerinen siinä vaiheessa kun ovikello soi. Kun oven avasi ja sisään marssi seuraa, Papu muuttui aivan silmissä. Koko aamupäivä meni aivan eri tavalla.

Kai se on vaan todettava, että sosiaaliset tarpeet on otettava huomioon jo näin pienen kanssa. Seuraavan kerran kun edessä on pidempi aika kahdestaan pojan kanssa, täytyy keksiä oikeasti jotain seuraa. Ilmoitin jo vanhemmilleni, että hiihtolomalla, jos vain itse en ole jo työn velvoittama (jota toivon kyllä todella, todella paljon!) lähdemme pojan kanssa heidän mukanaan Leville. Ellei Tommi päätä pitää koko viikkoa lomaa ja halua välttämättä viettää sitä kotona. Mutta lähtökohtaisesti tällaiset kotona vietetyt lomaviikot on nyt koettu, kiitosta vain.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!