27. heinäkuuta 2015

Yöhillumiset

Lapsen kehitystä on ihana seurata. Näin pienissä kehitys tapahtuu niin isossa määrin - yhtäkkiä tyyppi lopettaa ryömimisen ja rupeaa konttaamaan, heti perään seisomaan, sitten tietenkin kaatuilemaan, seuraavaksi kävelemään tukea vasten, ja kohta käpsytellään jo äidin tai isän tukemana sellaista marssia, että muutamankin maan armeija kalpenisi kateudesta.

Kaikki tämä on enemmän kuin jees, mutta miksei kukaan kertonut, että samalla kun aplodien arvoinen liikkuminen lisääntyy, yöunien laatu heikentyy? Perusteellisesti. Koko perheeltä!

Olin jo ennättänyt huokaista helpotuksesta, kun mokomakin yöhuutelu oli rauhoittunut ehkä kerran tai kaksi kertaa tapahtuvaan tutin uudelleen asetteluun suuhun. Ihanasti sai olla rauhassa puoli kahdeksasta illalla aamu seitsemään, ja aamulla pinnasängyssä odotti aurinkoinen, hyvin levännyt pojankoltiainen. Vähän niin kuin tällainen:


Jep, no more. Nykyään meillä asuu iltaisin sängyssään seisova ja hysteerisesti huutava tyyppi joka öisin herää (ja siis herättää vanhempansa) huutaen joko kontallaan, istuallaan tai matkalla seisoma-asentoon, sekä haluaa nousta jo kuuden maissa, mieluumin ennemmin, ja tietenkin itkien, sillä on ehkä vähän väsy.

Voi jehna, että koska tämä meno taas rauhoittuu ja äitikin saa nukkua?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!