23. huhtikuuta 2015

Elämäni rakkaus

Ei, en puhu nyt Tommista. Puhun siitä toisesta miehestä (no, miehestä ja miehestä), jonka kanssa asun.

Soittelin eräälle armeija-aikaiselle ystävälleni viime itsenäisyyspäivän tienoilla onnitellakseni häntä ensimmäisestä reservin ylennyksestä. Hän vastasi kiitosten jälkeen näin: ”Mutta sinäkin sait hienon ylennyksen nyt syksyllä, nimittäin ylennyksen äidiksi.” Se oli mielestäni hienosti ilmaistu ja on jäänyt mieleeni. Niinhän siinä kävi, sain ylennyksen äidiksi.

Ihana poikamme ”Papu” syntyi raskausmyrkytyksestä johtuvien komplikaatioiden takia kolme viikkoa ennen laskettua aikaa. Tokihan tyypin tuloon oltiin valmistauduttu pitkään, siitä lähtien kun ajatus lapsen hankkimisesta oli viimeinkin ajankohtaista, puhumattakaan raskausajan tunnelmista. Olin ollut todella onnekas odottaja, sillä en potenut pahoinvointia, ruokaällötyksiä, migreeneitä, heikotuksia, liitoskipuja, megalomaanista pissaamisen tarvetta tai koko kroppaa ravistelevia supistuksia missään raskauden vaiheessa. Jos jotain erikoista, niin alkuraskaudesta koin voimakasta himoa appelsiineja kohtaan ja heinäkuun helteillä mitkään muut kuin varvassandaalit eivät menneet turvonneisiin jalkoihin, mutta siinäpä nuo rankimmat raskaudesta aiheutuneet koettelemukset olivat. Vauvatarvikkeita olimme hankkineet pääasiassa käytettyinä kirppareilta ja Tori.fi –sivuilta, vaunut löytyivät keväällä Helsingistä ja vierashuone muutti yhteen työhuoneen kanssa kesällä, että vauvalle saatiin oma huone hoitopöytineen ja muine tarvikkeineen.


Kuulin paljon kommentteja siitä, miten pieni mahani on, mutta se tuli silti yllätyksenä raskausviikolla 36, että vauvan kasvu oli hidastunut ja tyyppi oli neuvolan mittausten mukaan liian pieni. Sain lähetteen ylimääräiseen ultraan jossa lääkäri totesi, että lapsiveden vähyyden ja vauvan pienen koon vuoksi olisi syytä siirtyä vielä samana päivänä synnytysvastaanoton kautta vuodeostastolle. Silloin oli torstai. Päädyin siis ensimmäistä kertaa oman syntymäni jälkeen sairaalaan, jossa todettiin istukan toiminnan olevan niin huonolla mallilla, että ensimmäisen kerran sana ”sektio” mainittiin perjantaina. Olin aivan romuna. Ensinnäkin olin ensimmäistä kertaa sairaalassa muuta kuin vierailemassa, toisekseen olin joutumassa ensimmäistä kertaa leikkaukseen, ja kolmanneksi: olin tulossa äidiksi. Miten tässä näin kävi? Apua!

Poikamme syntyi lauantaina terveenä ja virkeänä raskausviikoila 37+1, joskin 2,21 kilon painollaan keskoseksi luokiteltuna. Kaikesta jännityksestä huolimatta tyyppi sai hyvät arviot heti synnyttyään, eikä odotusten vastaisesti edes ruvennut kellastumaan tai pudottamaan sokeriarvojaan tulevina päivinä. Pääsimme jo neljäntenä päivänä kotiin, tosin hieman huonolla orientoinnilla sairaalan puolesta. Kotona sitten ihmettelimme Tommin kanssa, että mitäs tälle nyt pitäisi tehdä, ja missä on se nappula, josta painamalla tulee joku neuvomaan.


Nyt Papu on jo kahdeksan kuukauden ikäinen. Elämäni pisimmät kuukaudet, ja silti ne ovat menneet aivan järkyttävän nopeasti. Tyyppi on ottanut pituudessa ja painossa käyrät kiinni, eikä päälle päin tietäisi ikinä, että jätkä on syntynyt sellaisena rääpäleenä. Nyt hän jo kovasti kiukuttelee, kun konttausasento ei vie muuta kuin taakse, eikä tahdottuun suuntaan eteenpäin. Äitiys on todella ollut ylennys, vaikkakaan se ei todellakaan tunnu aina kovin ylentävältä. Toisinaan miettii, miten entisessä elämässä ei olisi pärjännyt olan kohautuksella, kun samalta paidalta löytyy sekä pissaa, kakkaa että oksennusta, eikä mikään niistä ole itsestään lähtöisin. Nyt onneksi se alkaa jo tässä elämänvaiheessa olla erikoista, mutta voi pojat, kyllä sellaisiakin päiviä on riittänyt!



On jäätävää olla vastuussa toisesta ihmisestä niin ehdottomasti. Enemmän tai vähemmän kaikki, mitä teen tai jätän tekemättä, voi vaikuttaa Papuun. Raskausaikana oli ahdistavaa, miten ulkopuolelta annettiin ymmärtää kaiken muuttuvan aivan täysin lapsen myötä. ”Siihen loppuu reissaaminen vähäksi aikaa, ei pienen lapsen kanssa voi.” ”Sitten kun se oma lapsi on siinä, niin ei sitä sitten enää halua olla kotoa poissa.” ”Nuku nyt, kohta et sitten enää vuosiin nukukaan!” ”Äiti on paras hoitaja omalle lapselle.” ”Kyllä kaikkein parasta maailmassa on oman lapsen hymy.” Ensimmäisen kokonaisen päivän olin poissa Papun luota tämän ollessa noin 2,5 kuukauden ikäinen. Papun ollessa neljän kuukauden ikäinen aloitin nyrkkeilyharrastukseni uudestaan, jättäen Papun isänsä hoitoon kahtena iltana viikossa. Yllättävää kyllä, isäkin osaa antaa pojalle iltapuuron, kylvettää tämän ja laittaa nukkumaan. Usein jopa paljon paremmin kuin minä. Kokonaisen vuorokauden olin poissa kotoa Papun ollessa vähän reilun puoli vuotta ja väittäisin, ettei tyyppi edes tajunnut äidin hyljänneen tämän. Mummon ja Ukin antama huomio varasti varmasti hyljätyksi tulemisen tunteen aika mainiosti. Noin seitsemän kuukauden iässä Papu muutti omaan huoneeseensa nukkumaan, ja koko perhe on nukkunut paljon paremmin siitä lähtien. Lentokoneessa on oltu jo kerran, autolla ja junalla on matkustettu useaan otteeseen, ja toisinaan Papu on hoidossa päivällä jonkun luotettavan tutun aikuisen luona, jotta minä pääsen käymään juoksulenkillä.

Mutta yksi asia on pitänyt kyllä ehdottomasti paikkansa: oman lapsen hymy todella on parasta maailmassa. Se, ja pitkien päikkäreiden aikana rauhassa nautittu kahvikupillinen. Ja ehkä salmiakki. Mutta joo, ennen kaikkea se hymy.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!