24. huhtikuuta 2015

Ällöttävän hieno fiilis

En ollut koskaan liikunnallinen lapsi tai nuori. Toki vanhempani tarjosivat harrastusmahdollisuuksia aina jalkapallosta pesäpalloon ja uintiin, mutta ainoa liikunnalta muistuttava harrastus, josta oikeasti innostuin vuosiksi, oli ratsastus. Sekin jäi joskus yläasteen ja lukion tienoilla, eikä opiskelijana ole ollut varaa ponkaista harrastusta uudelleen käyntiin, vaikka halua olisi. Ehkä tallit tulevat tutuiksi jahka työmaailma kutsuu tulevaisuudessa ja mahdollistaa hevostelun uudelleen.

Vasta vaihto-oppilasvuoden aikana liikunta hiipi osaksi elämääni, kiitos Yhdysvalloissa vallitsevan koululiikuntakulttuurin. Oli perin tavallista, että koulun jälkeen kulutettiin tunti jos toinenkin erilaisissa liikunnallisissa kerhoissa, koulun joukkueissa ja muissa aktiviteeteissa. Koska itsellä ei ollut juuri mistään tietystä lajista omia koululiikuntatunteja enempää kokemusta, karsiutuivat kaikki suositut pallopelit kuten lentopallo ja koripallo pois vaihtoehdoista. Yleisurheilujoukkue otti kuitenkin vaihto-oppilaan mielellään tiimiinsä, ja kevätlukukauden työntelinkin kuulaa, heitin kiekkoa ja mikä yllättävintä, juoksin mailia (1,6km) muiden pitkänmatkan juoksijoiden kanssa. Minä, joka en ollut juossut aikaisemmin koskaan, korkeintaan myöhästymisen pelossa luokkaan. Samaisen vaihto-oppilasvuoden aikana aloitin myös kuntosalitreenaamisen, sillä se oli ihan oma kouluaineensa. Mikäs sen mukavampaa kuin pumpata rautaa opintosuoritusten vuoksi, koulupäivän aikana. Sen myötä kuntosaliharjoittelu on jäänyt itselle harrastusmuodoksi, jota kaipaan päästä harrastamaan jatkossa enemmänkin.

High schoolissa urheilusaavutuksia arvostettiin, jopa akateemisia saavutuksia enemmän.

Mutta se juoksu, se ei kyllä jäänyt. Palattuani takaisin Suomeen jatkoin kyllä salilla käyntiä ja löysin muita mieleisiä liikuntaharrastuksia, kuten nyrkkeilyn, mutta juoksun suhteen olin päättänyt, ettei laji ole minua varten. En koskaan saavuttaisi sitä juoksijan euforiaa, kun askel vain lentää ja hymy on korvissa asti. ”Pitää Pystyä Puhumaan Puuskuttamatta”, niin varmaan! Siksi olenkin ikuisesti kiitollinen Tommille, joka oli onneksi aloittanut juoksuharrastuksen puolisen vuotta ennen kuin aloitimme seurustelumme. Hän haastoi ensimmäisen kerran lenkille, eikä rakkauden huumassa ollut pokkaa sanoa, etten lähde. Etten yksinkertaisesti jaksa, se on liian rankkaa. Ensimmäisellä 4 kilometrin lenkillä syke oli loppumetreillä yli 200, mutta jostain syystä lenkille huvitti lähteä toistekin. Ja uudestaan. Ja vielä viikonkin päästä. Aluksi aivan lyhyitä lenkkejä, hieman intervalliharjoituksia, mäkivetoja. Peruskunnon kohotusta.

Samaisena keväänä Tommi heitti omien sanojensa mukaan vitsillä haasteen: haluaisinko lähteä Kuopion maratonille alkusyksystä juoksemaan puolikkaan. Minä, josta ei ikinä tulisi juoksijaa? Tietenkin! Ja siitä se juoksuharrastus oikeastaan lähti. Hölköttely, omaan tahtiin painaminen, fiiliksen mukaan tahdittaminen, se se on hienoa juoksussa. Kieli vyön alla huohottaminen ja täysillä paahtaminen, se taas ei niin kovasti. Siksipä kiittelin itseäni löytäessäni itselleni rakkaan harrastuksen vapaaehtoisen maanpuolustuksen parissa, jossa vuosittain kartoitetaan kuntoa pakollisella cooperin testillä. Kyllä, tuolla peruskoulun kauhistuksella, armeijan inhokilla: 12 minuutin juoksutestillä.

Vielä pari vuotta sitten sain juosta cooperin kolmekin kertaa syksyssä, sillä aina tulos jäi vähintäänkin 70 metriä tavoitteesta. Syksyllä 2013 olin erinomaisessa kunnossa; olin pudottanut painoa kesän aikana, käynyt aktiivisesti aamuisin kuntosalilla nostamassa rautaa ja iltapäivisin joko juoksulenkeillä tai ohjatuilla nyrkkeilytunneilla . Painatin uusissa lenkkareissa minkä kintuista irtosi ja juoksin 2390m, melkein satasen enemmän kuin piti. Fiilis oli kertakaikkien mahtava!

Nyt cooper oli edessä taas, ja mitä olikaan tuon viimekertaisen testin jälkeen tapahtunut? Raskaus (eipä tullut juostua), synnytys, ja nyt viimeiset kahdeksan kuukautta hitaasti starttaavaa liikuntaa. Poissa oli se kultainen kahdeksan treeniä viikossa –aika. Kilojakin on jäänyt. Juoksemassa olen käynyt keskimäärin kerran kahdessa viikossa, eikä sitäkään nyt varsinaiseksi juoksemiseksi voi sanoa, pikemminkin hölkkäilyksi. Apua. Niinpä etsin komeron perukoille työnnetyt, hoikan ajan juoksutrikoot, ja sovitin niitä pessimistisenä päälle. Ne menivät. En kuitenkaan uskaltanut olla vielä optimistinen, vaan taistelin fyysistä pahaa oloa vastaan koko päivän, sillä sellaisen cooper minussa aiheuttaa. Ja eilen, kun Pirkanmaata riepotteli megalomaaninen kevätmyrsky, suuntasin juoksutestiin Hervannan kentälle ja kappas, juosta luikautin sen vaaditun 2300 metriä.


Ajatella, joku on joskus ollut kaiketi oikeassa kunnollisen pohjakunnon rakentamisen merkityksestä! Hyvä minä!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!