3. maaliskuuta 2015

Tuohisormus


Asian laitahan on niin, että Tommi koppasi jalat altani heti alussa. Se olkoon selitykseni sille, että olin valmis viemään asiat heti "kunnes kuolema meidät erottaa" -linjalle, vaikka muuten olenkin ollut aina melko perinteikäs seurustely-yhteenmuutto-kihlat-naimisiin jne. tyyppi. Olin heti pöyristyttävän rakastunut, joskin yritin huijata kaikkia, ennen kaikkea itseäni väittämällä, että suhteemme on vain kevyen sorttinen, sellainen hetkellinen ”pidetään vain hauskaa” –tapainen juttu. Tosin näin jälkeenpäin ajateltuna se, että ajaa epähuomiossa oman kotikatunsa ohi ajatellessaan toista "kevyen" parisuhteen osapuolta, puhuu jonkin verran omaa tarinaansa. Joka tapauksessa pakatessani muuttolaatikoitani Tampereelle muuttamista varten, esitti Tommi vaatimuksen: se pitäisi nyt päättää seurustellaanko tässä vai eikö.

Hyvä on sitten. Seurustellaan. Ja niin me sitten seurusteltiin. Kävipä vain niin hassusti, että ensimmäisen vuoden aikana minä tulin siihen tulokseen, että seurustelimme aivan liikaa puhelimen välityksellä. Oma pieni kotini Tampereella oli oikein kiva, mutta otti kupolista kun toinen asui suurimman osan ajasta reilun 400 kilometrin päässä. Tämä aiheutti yhden jos toisenkin kiukunpuuskan, molemmin puolin.  Ja Tommihan oli heti alussa väistänyt tulevaisuuden suunnitelmien lukkoon lyömistä väittämällä, että pitäisi tutustua ensin toiseen vähän paremmin. Mitenkäs se onnistuu, kun ei edes asuta samalla paikkakunnalla? Viimeinkin loppuvuodesta 2012 saimme yhteisen osoitteen Tommin taipuessa muuttamaan kotiseudultaan Tampereelle ja totesimme, että olemme tutustuneet nyt jo tarpeeksi, ja päätimme mennä naimisiin.

No ei sentään. Odotin kesän 2013, ei mitään. Ajattelin, että ehkä juhannuksena mökillä, saunan raikkaana öistä järveä katsellessa, Tommi esittäisi kysymyksen. Ei. No ehkä kesälomareissulla Tallinnassa, jonne lähdimme Tommin syntymäpäivälahjana. Romanttisen illallisen yhteydessä Vanhassa Kaupungissa. Ei. No viimeistään kesän lopulla, kun olimme kymmenen päivän reissulla Yhdysvalloissa vaihto-oppilasvuoteni aikaisessa kotikaupungissa. Siellä, kaikkien vaihtarimuistojen keskuudessa kenties? Ei? No viimeistään edes loman lopussa Chicagossa, jossa vietimme kolme päivää. Willis Towerissa tai bagelkaupassa, Conversen liikkeessä, missä tahansa! Oikeesti, EI?

Omaksi puolustuksekseni, metrilakun pituisella (ja jotakuinkin yhtä kestävällä) pinnalla varustettuna naisena jaksoin todella kauan. Totesin siis, että pitäköön tunkkinsa. Tunkekoon sen vaikka poikittain p... nenäänsä. Kerroin kaikille ”no koskas te menette naimisiin” –kyselijöille (sellaisia on yllättävän paljon!) että kiitos vaan kysymästä mutta ei koskaan, mistään hinnasta en aio suostua jos tyyppi joskus erehtyy kysymään. Se juna meni jo. Laiva lähti satamasta. Olisi kosinut silloin kuin oli sen aika. Moukka.

Alkuvuodesta 2014 saimme iloisia uutisia kun kävi ilmi, että odotan lasta jonka olimme ajatelleet tervetulleeksi edellisestä syksystä lähtien. Kevät meni paitsi vauvauutista sulatellessa, myös minulla opintoja päättäessä ja korkeakouluharjoittelua tehden Helsingissä. Olimme jälleen puhelinparisuhteessa ainakin viikot, mutta asian tilapäisyyden takia aika meni nopeasti. Suurelta draamalta vältyttiin. Kesäkuussa roudasin matkalaukkuni takaisin kotiin Tampereelle ja järjestelin paikkoja vauvaa varten. Ystävieni kanssa keskustelin siitä, miten hirvittävää olisi, jos Tommi nyt vauvan ollessa tuloillaan haluaisi yhtäkkiä tehdä asiat ”kunnolla”, ehdottaa avioitumista maistraatissa tai muuta vastaavaa. Itsehän olin jo vuosia sitten ilmoittanut, ettei minulla olisi pienintä aikomustakaan astella avioon raskaana ollessa tai pienen lapsen roikkuessa helmasta. Onneksi moista ehdotusta ei kuulunut.

Heinäkuun alussa eräänä viikonloppuna Tommi ehdotti, että lähtisimme polkupyörillä keskustaan aamupalalle. Raskauteni oli kaikin puolin helppo ja vältin aamupahoinvoinnin ja suurimman osan muistakin raskauden epämukavuuksista, mutta aamulla vellovaa nälän tunnetta on toisinaan ihan ilman vauvaakin vaikea hillitä iloisin mielin. Pyöräretki aamupalakuvioin kuulosti kuitenkin hyvältä, joten kiskoimme kypärät päähän ja suuntasimme kohti  keskustaa. Tampere Talon kohdalle päästyämme Tommi sai erinomaisen idean: mennään katsomaan kanoja Tampere Talon kulmalle! Niin kuin nyt heti! ...Anteeksi mitä? Yritin epätoivoisesti ehdottaa, että mites jos mentäis katselemaan lintuja sitten aamupalan jälkeen, mutta ei. Ne piti nähdä. Nyt. Metrilakuhermo alkoi jo tässä vaiheessa hieman venyä, mutta viimeistään väitellessämme nopeimmasta reitistä niiden hemmetin kanojen luokse, se poksahti poikki. Pihisin, puhisin ja olin erittäin kärttyinen kun saimme poljettua Tampereen Sorsapuistoon. Siinä matkaan tuli stoppi: Tommi halusi hetkeksi jäädä katselemaan puiston lampea ja siinä uiskentelevia vesilintuja. Olin raivona. Olin nälkäinen, väsynyt, kannoin toista ihmistä mukana, ja olin ollut oikeassa nopeammasta reitistä (tietenkin), mutta olimme tulleet pidempää reittiä paikalle. Eipä siinä paljoa tehnyt mieli mitään puluja katsella, vaan suunnata aamiaiselle ja yrittää pelastaa loput päivästä.

Tommi pyysi minua nousemaan pyörän selästä (oikeestiko? Mikä urpo...) ja ottamaan kypärän päästäni. Sitten hän polvistui eteeni, enkä vieläkään meinannut tajuta mistä oli kyse, kunnes Tommi kysyi ”tuletko minulle vaimoksi?” Hetken tunsin, miten kauan suunniteltu hapan ”en, mutta kiitos kysymästä” pyrki ulos suustani, mutta sitten se rontti veti pidemmän korren ja veti taskustaan tuohisormuksen. ”Mie tein tällaisen sormuksenkin.” Sitten en kyennytkään enää muuta kuin nyökyttelemään samalla kun kyyneleet vuotivat voimalla silmistäni. ”Mie haluisin kuulla siun sanovan sen.” Kaikkea kanssa. ”Joo”, oli ainoa mihin kykenin. Päivä oli pelastettu. Ja se aamupala, jolle menimme seuraavaksi, sekin auttoi.




Myöhemmin tilannetta muistellessani olen tullut siihen tulokseen, että äijä pelasi tilanteen erinomaisesti. Olin raskaana, väsynyt ja nälkäinen: mikä täydellinen yhdistelmä yllätyskosinnalle. Jos vielä olisinkin pystynyt olemaan nuiva ja kieltäytymään, oli pelin lopettamassa itse tehty tuohisormus. Mitenkä sellaiselle voi sanoa ei?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki merkki käynnistäsi kommentin muodossa!