12. tammikuuta 2018

Hääpäivä: Vihkiminen

Olimme suunnitelleet vihkimisen alkavaksi klo 14.00 ja toivoneet kutsussa, että juhlaväki saapuisi paikalle puoli tuntia aikaisemmin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan halusimme vihkimisen noin 200 metrin päähän järven rantaan, mutta epävakainen sää pakotti meidät siirtämään suunnitelmat pihapiiriin. Pirtin edustalla, majoitusrakennusten sylissä on nätti nurmikenttä jossa kasvaa iso puu, joten arvelimme pitävämme vihkimisen sen juurella.

Bestmanin ottama kuva Einon pirtin etupihasta.

Juhlatilassa toki oli mahdollista järjestää vihkiminen, mutta vaikka se oli pidetty hätävarana huonon sään estäessä ulkovihkimisen, ei sitä kuitenkaan oltu oikeasti ajateltu loppuun. Emme yksinkertaisesti ajatelleet joutuvamme sisätiloihin kun kaikki muut kesälauantait aurinko oli hemmotellut hääpareja, olipa sää ollut mitä tahansa viikonloppujen molemmin puolin. Mutta kun kello tuli kaksi kävi selväksi, ettei vieraita voisi laittaa ulos nurmikolle ja toivoa, ettei joukon niskaan kaataisi  koko vihkitoimituksen ajan vettä.

Vieraat siis siirtyivät sisätiloihin ja ottivat plaseeratut paikkansa. Ja minua kiukutti.

Täysin tietenkin irrationaalisesta syystä, sillä luonnollisestikin oli tärkeää saada koko hääseurue sateensuojaan. Harmittelin Einon pirtin salissa miten vieraiden ensisilmäys juhlatilaan olisi kiireessä juuri ennen vihkimistä, enkä edes itse pääsisi katsomaan kaikkien reaktioita kun he imisivät aisteillaan tarkasti suunnittelemani ja yhdessä toteuttamamme kokonaisuuden. Niinkuin nyt se olisi se kaikista tärkein asia. Tajusin vasta myöhemmin, että itsekseni kiukuttelu johtui yksinomaan siitä, että minua kaikesta huolimatta hieman jännitti koko touhu.

Kun kello tuli kymmenen yli kaksi ajattelin happamasti, että vihkiminen oli varmaankin aloitettu ilman minua. Mutta tulihan se issee minut lopulta hakemaan ja saattoi pihan poikki Einon pirtin juhlatilan ovelle. Ja siitä koko matkan Tommin ja notaarin luo. Siinä vaiheessa ei kiukuttanut eikä jännittänyt enää yhtään.


Siis minua. Operaatioon osallistuneita miehiä taisi jännittää kumpaistakin. Minä olin puhtaasti onnellinen. Tuntui järjenvastaiselta jännittää, sillä tein matkaa isäni kanssa sen miehen luo, jonka olin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta päättänyt ottaa lasteni isäksi ja nyt aviomiehekseni. Marssiani sulhaseni luo siivitti Papun kirkkaalla kuulunut, hämmästynyt huudahdus: "Äiti, sun mekko on ihan maassa asti!" Muuta ei sitten kuulunutkaan, sillä emme olleet tajunneet valita varmuuden vuoksi mitään musiikkia sisääntuloa varten.

Notaari oli saapunut Pirkanmaan käräjäoikeudesta ja bestman Janttu oli ottanut hänet juhlapaikalla vastaan. Olimme saaneet häneltä etukäteen esimerkkejä vihkipuheista, joista laadimme meille sopivan version hääpäiväämme varten. Se sitoi hyvin yhteen ajatuksemme siitä, ettei tässä olla pelkästään hyvästä onnesta, vaan avioliittomme perustuu yhteisesti päätettyyn tahtotilaan, haluun yrittää rakastaa toista silloinkin kun se ei tunnu helpolta - tai edes mahdolliselta.



"Te olette päättäneet rakastaa toisianne. Se on paljon enemmän kuin se, että te rakastatte toisianne. Rakkaus on ihana tunne, se kantaa läpi koko elämän.
Tunteet ovat kuitenkin ailahtelevaisia. Se, että te tahdotte solmia avioliiton osoittaa, että tuntemanne rakkauden lisäksi te myös tahdotte rakastaa silloinkin, kun se on vaikeaa."

Puheen jälkeen seurasi siviilivihkimiselle ominainen kaava, jossa tiedusteltiin halusivatko osapuolet ottaa toisensa aviopuolisoikseen ja rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Kun myöntävä vastaus oli tullut Tommi otti bestman Antin ojentaman vihkisormuksen ja sujautti sen ei-niin-sutjakasti sormeeni.



”Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossa toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.”

Lopuksi oli tietenkin suudelman vuoro ja täytyy sanoa, että innostuimme hieman pidempään pusuun. Se purki mukavasti ainakin sulhasen tuntemaa jännitystä, sai raikuvat aplodit ja sopi meille. Se myös levitti punaisen huulipunani melko taitavasti Tommin nenästä leukaan asti, mutta ei sekään mitään haitannut. Nauratti vain. Olimme lopultakin saapuneet parisuhteessamme pisteeseen, jossa Tommista tuli aviomieheni ja minusta vaimo.





Olimme selvinneet! Hyvä me!

Kaikki kuvat ellei toisin mainita: Vierula Photography.

Kaikki hääpäivään liittyvät postaukset löytyy täältä.

Psst! Oletko jo käynyt äänestämässä parasta hääblogia vuodelle 2018? Jos et, niin sen voi tehdä täällä! Äänestysaikaa on 14.1.2018 asti ja voittaja julkaistaan parin viikon päästä Love me do:n January Fairissa Kaapelitehtaalla. 

8. tammikuuta 2018

Naissotilaat, nyt ja silloin

Ylen uusi realityohjelma Naissotilaat kertoo naisten vapaaehtoista asepalvelusta suorittavien naisten vuodesta armeijan "harmaissa". Viime vuonna pääasiassa Niinisalon Tykistöprikaatissa kuvattu ohjelma herätti minussa vahvan hylkimisreaktion ja leimasin sen formaattiin sen paremmin tutustumatta viihteelliseksi höpöhöpöksi jota en aikoisi katsoa. Kävi kuitenkin niin, että ohjelman ilmestyttyä Yle Areenaan Facebookissa seuraamissani ryhmissä alkoi kuhina: muut ressunaiset kehuivat ohjelmaa sen todenmukaisuudesta ja monissa heräsi vahva nostalgia omiin inttiaikoihin. Kun omat palvelustoverini hehkuttivat ohjelman throw back -fiilistä omasta kotivaruskunnastamme sekä mainitsivat, että ohjelmassa vilahtelee tuttujakin, oli pakko nollata ennakkoasenne ja katsoa Naissotilaat itsekin.

Ja olihan se nostalgista. Tänään on nimittäin tasan kymmenen vuotta siitä, kun itse astelin reppu selässä ja jos nyt ei ihan pelko, niin aikamoinen jännitys persiessä samojen porttien läpi ja sopersin innosta värisevällä äänellä päivystäjän pöydän edessä samat sanat kuin muutkin juuri palvelukseen astuneet alokkaat: "Herra alikersanssi, alokas omanimi ilmoittautuu palvelukseen".




Omalla kohdallani armeijaan meneminen oli itsestäänselvyys. Kukaan ei oikein tiedä mistä se polte tuli. Vanhempani muistelevat, että ilmoitin jo päiväkoti-iässä meneväni isona armeijaan. Itse en koskaan joutunut miettimään olisiko se mahdollista, sillä naiset ovat voineet suorittaa asepalvelusksen vuodesta 1995 lähtien. Ensimmäiset naiset aloittivat mm. Niinisalossa talvella 1996. Olen ollut silloin ala-asteella. Lukiossa asia alkoi konkretisoitumaan kun palvelukseen piti itse hakeutua sen sijaan, että miesten tavoin kirje kutsuntoihin olisi tullut kotiin. Olin sen verran innoissani, että lähetin paperit vahingossa vuotta etuajassa jonka johdosta aluetoimistosta soitettiin ja kysyttiin tarkentavia kysymyksiä palveluksen aloittamiseen liittyen. Piti malttaa lukea ensin itsensä ylioppilaaksi asti ja lähettää hakemus sitten uudestaan.

Tammikuun 8. päivä 2008 oma saapumiserä I/08 sitten alkoi. Meitä aloitti Niinisalossa muistaakseni 13 naista joista jo peruskoulutuskaudella osa siirtyi muihin yksiköihin. Vuoden mittaan jokainen löysi oman polkunsa aselajin ja koulutuksen suhteen. Minun polkuni vei p-kaudelta tulenjohtoaliupseerikurssille ja sen ensimmäiseltä jaksolta reserviupseerikurssille. "Er-uu-koo" olikin aina tavoitteenani ja sinne pääseminen tuntui käsittämättömän hienolta. Kotiuduin vuotta myöhemmin tulenjohtajana ja reservin vänrikkinä.



Asepalvelus oli kaikkea sitä mitä olin kuvitellut ja toivonut, mutta samalla se ei kuitenkaan ollut.  Ei sitä yksinkertaisesti voi kuvitella kaiken kaikkiaan, se täytyy itse kokea. Vuoden palveluksessa ehti oppia itsestään aika paljon, haastaa itseään ja löytää omat rajansa. Kirjoitin koko vuoden päiväkirjaa ja blogia joista fiiliksiä on voinut lukea vielä kotiutumisen jälkeenkin. (Blogin olen jo joitakin vuosia sitten jo poistanut.) Vuosi oli rankka, mutta palkitseva. Vaikka välillä usko itseensä ja osaamiseensa oli lopussa, terveys pragasi ja palvelustovereiden kanssa ei homma toiminut, en olisi koskaan jättänyt tätä kokemusta väliin.

Naissotilaat -ohjelma herätti monenlaisia tunteita. Huomasin vajoavani välittömästi siihen "silloin kun minä olin armeijassa" -moodiin, joka on aivan älyttömän ärsyttävää, mutta tavallaan ymmärrettävää. Se on sitä, että vertaa nykypalvelusta omaan palvelusaikaan. Sitä samaa pöljäilyä, mitä veljet, isät, sedät ja isoisät ovat tehneet aikoinaan. Sitä minkä perusteella sitten palvelukseen astuvat alokkaat muodostavat kauhunsekaiset odotukset varusmiesvuodelta. Heti sen Talvisodan jälkeen armeijassa oli aina pirusti pakkasta, kesälläkin, ja kaikki marssit olivat ainakin viisikymmentä kilometriä pitkiä. Ruokaa sai kerran viikossa ja teltta syttyi kipinävuorossa olevan tomppelin toimesta tuleen. Lomille ei päästy koskaan ja skapparit huusivat aina pää punaisena. Just joo.

Kehitys kehittyy. Myös armeijassa. Varusteet paranevat, sisäkuriin tulee muutoksia, johtamiskäytännöt kehittyvät. Se on hyvä se. Kymmenen vuotta sitten käytettiin vielä vanhempaa palveluspukumallia, särmättin punkkaa ja pinkkaa ja vedettiin ns. tyhjään päähän kun tervehdittiin ylempiä viemällä käsi lippaan sisätiloissakin, joissa ei luonnollisestikaan saanut käyttää päähinettä. Taisteluvälineet, viestivälineet... niistä suuri osa on jo vanhentunut kymmenessä vuodessa. Osa taas on käytössä edelleen.



Samalla nyt kymmenen vuotta myöhemmin Naissotilaat -ohjelmaa katsoessa on kaikki kuitenkin niin kovin tuttua. Perusasiathan eivät ole muuttuneet, eivät varmaan ikinä. Puhuttelu-esittely-asia saa hymyn suupieliin, ampumaradalla tapahtunut varomattomuus laittaa kulmat kurttuun ja cooperia katsoessa verenmaku nousee kurkkuun pakostakin - juoksenhan sen itse maanpuolustusharrastuksen vuoksi edelleen vuosittain. Rouva kapteenin luentojen katsominen saa selkärangan suoristumaan, sillä vaikka hän kymmenen vuotta sitten oli rouva yliluutnantti ja omasi eri sukunimen, kunnioitus ja palvelusajalla vallinnut rehellinen pelkokin saa edelleen skarppaamaan. Käskyt ja komennot sekä niihin reagoiminen tulee selkäytimestä.



Inttivuosi ei enää ikinä tule takaisin, ei vaikka kuinka kävisi kertaamassa tai harrastaisi maanpuolustusta. On aika hienoa, että saa tavallaan elää mukana tuon jännittävän vuoden uudestaan ohjelman naisten mukana. Nyt kun he ovat jo siirtyneet reserviin heillä on tavallaan yksi aika iso asia yhteistä minun kanssani. He ovat siirtyneet osaksi melko pientä porukkaa jotka kutsuvat itseään reserviläisnaisiksi.

Ohjelma oli lopulta todella positiivinen yllätys. Onneksi muilla ressunaisilla ei ollut samanlaista ennakkoasennetta sitä kohtaan niin minäkin sain sen katsottua! Toivottavasti se toimii kynnyksen madaltajana kaikille niille naisille, jotka pohtivat pärjäisivätkö armeijassa. Ihan vaan tiedoksi: pärjäätte te!

5. tammikuuta 2018

Hei vaan 2017, olit hieno!

Hei, me olemme olleet tänään jo viisi kuukautta naimisissa! Ei ole vuoden viimeisinä hetkinä ollut hirveästi vapaa-ajan ongelmia, mutta kun kerran huomaan ajattelevani juuri menneeksi vaihtunutta vuotta tuon tuosta niin pitihän siitä jokunen sana sanoa. Seuraavaksi siis muutamia vuoden 2017 huipputeemoja.


Vuosisadan festarikesä
Sinänsä hassua, sillä festareita kesään mahtui vain yhdet. Mutta ne olivatkin ne huikeimmat: itse järjestämämme hääfestarit. Todellinen rakkauden juhla. Juhlien läpikulku on vielä kesken, mutta mitä useammin hääkuviamme katselen sitä pöyristyttävämmältä tuntuu, että saimme niin mahtavat kekkerit järjestettyä niin monella tavalla. Tulossa on paljon, paljon lisää tarinaa häistämme joten matka hääblogina ei todellakaan ole vielä kesken.

Kuva: Vierula Photography


Elämä on juhla
Häiden lisäksi vuoteen on mahtunut muita juhlia. Minä täytin kolmekymmentä, Tommi yhden kymmenen lisää. Paappani pääsi kunnioitettavaan 90 vuoden ikään, mutta sen perusteella kuinka teräspaappa häissämme jorasi ei kyllä voisi kuvitella, että ikää on melkein sata.

Sintille pidettiin keväällä ensimmäiset syntymäpäivät ja Papun kolmevuotisjuhlat meinasivat jäädä elokuun toisten juhlien jalkoihin. Mutta molempia poikia juhlittiin läheisten ihmisten kera.




Yksi vuoden suurimmista juhlista oli Suomen 100-vuotisjuhlat, jotka vaikka eivätkään vaatineet suuria juhlavalmisteluja perheessämme muuten, olivat todella, todella tärkeät ainakin minulle. Ensimmäisen kerran ikinä osallistuin maanpuolustusjärjestöjen paraatiin kantaen veteraanien lippua ja osallistuin itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin Kalevankankaan hautausmaalla. Tunnelma oli hieno.


3 x tuntematon
Tästä piti kirjoittaa oma juttunsa, mutta en ole yksinkertaisesti ennättänyt. Siksi mainitsen sen tässä. Vuonna 2017 koin kolme hienoa hetkeä joita kaikkia yhdistää yksi kansalliseepoksistamme: Tuntematon sotilas. Kirja on omiin suosikkeihini kuuluva klassikko ja Edvin Laineen elokuvaversio Väinö Linnan teoksesta on suorastaan pyhä, mutta tänä vuonna tunteisiin uivat kolme tulkintaa tuntemattomasta.

Ensimmäiseksi tuli Haloo Helsingin Tuntematon. Ystäväni Ninnu vinkkasin sen heti biisin julkaisun jälkeen ja ensimmäisellä kuuntelulla en oikein tiennyt mitä olisin siitä ajatellut. Vaikka Haloo Helsinki on yksi suosikeistani ensimmäinen kuuntelukerta jäi hieman vaisuksi. Sen jälkeen olen joka kerralla nauttinut biisistä yhä enemmän, niin paljon, että istun autossa kuuntelemassa biisin loppuun jos se soi radiossa kotipihaan ajaessani. Biisi on jotain älytöntä.



Toisena tuli Aku Louhiniemen filmatisoima Tuntematon sotilas. Kävin katsomassa sen reserviupseerikavereiden kanssa ja vaikka yritin pitää avoimen mielen olin hieman skeptinen siitä, miten uusi Tuntematon pärjäisi Edvin Laineen versiolle. Kävi niin, että vaikka Laineen versio säilyykin klassikkona, tämä uusi oli aivan uskomaton. Se oli hyvin näytelty, se oli alkuperäiselle teokselle uskollisempi, ja se oli kaiken kaikkiaan uskottava. Se ei ollut pelkästään suomalaisten paraatimarssi Uralille ja rökäletappio muutamalla vitsillä murjaistuna. Se todellakin kosketti syvältä.

Kolmanneksi mainitsen Tampereen Komediateatterin esityksen Päämäärä tuntematon. Ninnu vei minut sitä katsomaan syksyllä ja vaikka en tiennyt koko esityksestä oikeastaan mitään, olin monttu auki melkein koko esityksen ajan. Tuukka Huttunen näytteli Väinö Linnaa sekä tusinaa eri hahmoa älyttömän hyvin ja esitys piti otteessaan. Oli myös mukava päästä kurkistamaan itse teosta eri vinkkelistä kuin normaalisti, itselle kun tarina on tuttu lähinnä vain kirjana tai elokuvana. Bravo Komediateatteri!


Ystävät ovat perhe, jonka itse valitset
Syntymäpäiväillallinen, polttarit (sekä Tallinnan reissu, että ne omat), häät, useat teehetket ja leffaillat, hetket mökkisaunassa ja myöhäiset lasilliset viiniä. Sohvalla löhöilyt kalsareissa ja hiusten kihartaminen ennen ravintolailtaa. Kesäinen suppailu ja piknik.

Ystävyys kaasoihini selvisi häävuodesta ja kaikesta sen jälkeisestä turbulenssista, pienestä ja suuresta. Hienot Naiset jatkavat virkistyspäivien viettoa Evon metsissä, nykyään vain mukana kulkee pieniä eräjormia ja -pirkkojakin. Olen monesti tuntenut onnellisuutta ajatellessani, että olen saanut näin hienoja ihmisiä elämääni ja uusi vuosi on hyvä aloittaa tuntien omaavansa ihmisiä, joiden kanssa homma jatkaa kulkuaan pienistä nikotuksista huolimatta.

Olemme vierailleet lapsiperheiden ja koiraperheiden luona yhdessä ja erikseen, olemme vaihdelleet menovuoroa Tommin kanssa ja nauttineet kavereidemme kanssa vietetystä laatuajasta keikoilla, ravintoloissa ja milloin missäkin. On ollut mahtavaa huomata, miten ystävyys on syventynyt ja muuttanut muotoaan. Ihmisistä joihin itse olen tutustunut vasta Tommin myötä on tullut tärkeitä ja läheisiä, tyyppejä, joita ilman elämä olisi monin verroin mälsempää.






Tervetullut oravanpyörä
Kesällä riitti vauhtia, sillä hääjärjestelyjen lisäksi heittäydyin pääedellä työmaailmaan. Olin juuri ennättänyt märistä Tommille, etten varmaan ikinä tulisi saamaan töitä. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin sain puhelun, jossa minulle tarjottiin pestiä oman alan hommista. Ihan puskista. 

Työssäkäynti on sopinut minulle. Pidän työn tuomasta rytmistä ja olen rehellisyyden nimissä nauttinut siitä, että kotiäitivuoteni ovat ohi. Sintti aloitti häiden jälkeen samassa perhepäivähoidossa missä Papukin on ollut jo pari vuotta ja pojilla on sujunut hoidossa hienosti. Eikä vähiten siksi, että poikien hoitotäti on fantastinen.

Arjesta on tullut paljon kiireisempää, mutta myös uudella tavalla palkitsevaa. Työt ovat haastaneet aivoja ja työpaikalta on löytynyt uusia ystäviäkin. Päivät sulautuvat viikkoihin ja viikot kuukausiin. Aika kuluu älytöntä vauhtia! Illoista ja viikonlopuista täytyy yrittää ottaa kaikki irti niin perheen, parisuhteen kuin omankin ajan suhteen. Bloggaamiselle on jäänyt merkittävästi vähemmän aikaa ja se on hieman harmittanut. Myös tuottanut huonoa omaatuntoa. Myös liikunta on jäänyt syksyn mittaan paitsioon, joten jotain ryhtiliikettä täytyisi todellakin saada aikaan. Mutta muuten tässä hullunmyllyssä on mennyt melko mukavasti!

Paidat saatu: Pikku Viiru

Lisäksi mieleen on jäänyt kevään Levin reissu ja European Bridal Week, sekä tietenkin syysloman Kreetan matka joka oli erinomainen irtiotto syksyn kiireistä. Oli mukava viettää perheen kanssa rauhallista laatuaikaa. Kävimme Kummin ja äitini kanssa pyörähtämässä joulukuussa Tallinnassa tyttöjen reissussa, siitä en olekaan muistanut kertoa mitään koska ks. yllä. Huoh. Mutta sekin oli kerrassaan mainio! Vuoteen sisältyi ihania messuja, kivoja yhteistyökuvioita ja hyviä, rauhallisia hetkiä ihan vain perheen kesken.

Oli hyvä vuosi tuo 2017. Mutta innolla otan tämän tuoreen, juuri alkaneen vuodenkin vastaan. Toivottavasti siitä tulee ihan super!

27. joulukuuta 2017

Vuoden 2018 hääblogiehdokkaat on julkaistu

Kiitos!

Jälleen kerran tunnen kiitollisuutta siitä etten näemmä kirjoita tätä blogia pelkästään itselleni. Never. Say "never" -blogi nimittäin löytyy Love me do:n Vuoden 2018 hääblogi -finalistien joukosta. Kolmentoista muun melko kovatasoisenkin hääblogin joukossa on kunnia olla, etenkin, kun tämä oma blogini ei puhtaasti ole pelkästään hääaiheinen blogi vaan sisältää kaikki sillisalaattikirjoittelun elementit. Kiitos siis ehdolle asettamisesta kaikille, joilla on lusikkansa tässä sopassa!



Vuoden 2018 hääblogikategorioiden voittajat julkistetaan tammikuun Love me do -tapahtumassa Kaapelitehtaalla. Siellä minäkin olen koko viikonlopun ajan Love me do:n Crewn mukana. Tapahtumassa on tänä vuonna 5 euron sisäänpääsymaksu joka on poikkeus monen vuoden ilmaiseen sisäänpääsyyn. Maksu kuitenkin sisältää narikan, joten todellinen maksu ei "pakollisen narikkamaksun" poistuessa ole loppupeleissä mitenkään päätä huimaava, ja onhan tapahtumassa lähes kaksisataa kiinnostavaa näytteilleasettajaa joiden pisteillä voi tehdä rahanarvoisia säästöjä omia juhliaan ajatellen. Ja vaikka juhlia ei välittömässä lähitulevaisuudessa olisikaan, niin vitosella pääsee viettämään päivän melko ihastuttavassa ympäristössä kauniiden asioiden keskellä. Voisi kai sitä huonomminkin femman käyttää?

Vuoden hääblogeja voi käydä äänestämässä täällä aina 14.1.2018 klo 23.59 asti.

18. joulukuuta 2017

Hääpäivä: Morsiamen saattaminen

Jos nyt ei vielä ole tullut selväksi, niin me emme halunneet mitenkään perinteisiä häitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Emme menneet naimisiin kirkossa, kielsimme kaikki hääleikit, Tommi näki pukuni ennen vihkimistä, en nähnyt vaivaa kootakseni jotain vanhaa, lainattua ja... noh, ei perinteitä.

Yksi perinne oli kuitenkin erittäin tärkeää minulle. Halusin nimittäin, että isäni saattaa minut vihittäväksi. Luovuttaa minut tulevalle miehelleni.



Tästä saattamis- tai luovuttamishommasta riittää mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. Jokainen on toki oikeutettu omaan mielipiteeseensä ja onkin mainiota, että jokainen saa mennä naimisiin haluamallaan tavalla. Minulle ainoa oikea tapa astella avioon oli isäni saattelemana. Halusin, että hän "luovuttaa" minut tulevalle aviomiehelleni siitäkin huolimatta, ettei hän ollut päässyt varsinaisesti vaikuttamaan tuon taivaallista siihen kuka tuleva aviomieheni oli - sen valinnan olin tehnyt itse.

No hyvä on, kyllä isä tavallaan pääsi vaikuttamaan, sillä olin tehnyt Tommille jo hyvissä ajoin selväksi, että mahdollisen kosinnan lähestyessä isältäni tulisi pyytää asiaan lupa. Halusin, että miesten välillä vallitsisi kunnioitus ja pyytämällä ensimmäiseltä elämäni mieheltä kättäni, viimeinen elämäni mies osoittaisi ottavansa huomioon isäni mielipiteen näinkin merkittävässä asiassa. En koskaan sanonut mitä olisi tapahtunut jos isäni olisi kieltäytynyt, mutta ei minun tarvinnut. Tiesin kyllä tehneeni oikean ratkaisun Tommin valitessani ja isäni myös näkevän sen.


Minä olen ollut isin tyttö aina. Tai isseen, kuten eteläpohojammaalla ja ainakin meidän perheessä on tapana sanoa. Aivan pienestä pitäen sain kuulla tylsistymiseen saakka näyttäväni aivan häneltä, harrastimme lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni partiota yhdessä, ja aikuisiällä olemme kaiken muun ohella vaeltaneet yhdessä koluten Suomen Lappia. Isä on vienyt minut matkoille, tutustuttanut minut luontoon ja ottanut apulikaksi kuorma-autoonsa kun olin lapsi, opettanut kädestä pitäen laskettelemaan, pyöräilemään, pakkaamaan rinkan ja noin miljoona muuta asiaa. Siksi olisi ollut luonnotonta evätä häneltä tämä yhteinen matka. Tämä toivottavasti vain kerran elämässä tapahtuva kädestä pitäen -hetki. 

Yhtään väheksymättä erittäin rakasta äitiäni, olen aina ollut ja tulen aina olemaan isseen tyttö. Ja siksi isäni nouti minut Einon pirtin yläkerrasta odottamasta, talutti sateisen pihan poikki juhlatilaan, ja luovutti minut siellä odottavalle sulhaselleni. Kaikkien perinteiden mukaan.

Kaikki kuvat: Vierula Photography.

Kaikki hääpäivään liittyvät postaukset löytyy täältä.

13. joulukuuta 2017

Kurkistus ensi vuoden puolelle: Love me do January Fair

Tammikuussa Kaapelitehtaalla tapahtuu taas! Melkein 200 häiden ja juhlien järjestämiseen tavalla tai toisella erikoistunutta näytteilleasettajaa valtaa messuhallin käytävät kahdeksi päiväksi 20.-21.1.2017 ja pistää osastoillaan taas parastaan. Olen saanut osallistua jo parin vuoden ajan Love me do:n hurmaavan erilaisiin häätapahtumiin ja vertailtuani kokemuksiani eri messuista olen vakuuttunut siitä, että kyseessä on valtakunnan monipuolisin hääaiheinen tapahtuma. Ja lämminhenkisin, ainakin näin bloggaajan näkökulmasta. Tammikuussa meikäläinenkin asustelee Kaapelitehtaalla muun Love me do Crewn kanssa ja voi veljet, odotanko kyseistä viikonloppua?

Talven messut poikkeavat syksyn tapahtumasta siinä, että kun syksyllä palkitaan vuoden suomalainen hääpukusuunnittelija, niin tammikuussa vuorossa ovat hääalan yritykset ja sitten vielä me kotikoneemme näyttöpäätteillä lörpöttelevät hääbloggaajat. Siinä, missä pukusuunnittelijan valitsi arvovaltainen asiantuntijaraati näissä äänestyksissä valta on kokonaan arvovaltaisella yleisöllä: asiakkailla, kuluttajilla, lukijoilla. 

Kuva täältä.

Vuoden Hääyritys 2017 -kilpailussa on suoritettu jo esikarsinta ja finaaliin päässeet yritykset on listattu omien kategorioidensa alle. Siellä oli ripakopallinen mainioita yrityksiä jotka auttavat toteuttamaan unelmien juhlia, myös meidän juhlissamme tärkeää roolia edustanut Purppurahelmi jolle julistankin lämpimästi oman tukeni: hääkakkumme (jota ette ole vielä päässeet näkemään) oli juuri eikä melkein sitä, mitä toivoimmekin!

Viime vuonna sain kunnian olla yksi Vuoden hääblogit -kilpailun finalisteista ja pääsin, jos nyt en ihan tosissani, niin vähän kuitenkin jännittämään Kaapelitehtaalle voittajan julistusta. Tänäkin vuonna ihastuttavia, inspiroivia ja informatiivisia hääaiheisia blogeja voi käydä ehdottamassa Love me do:n sivuilla täällä

Kuva täältä.

Kategoriat ovat tuttuun tapaan Vuoden hääblogi 2018, Vuoden kaupallinen hääblogi 2018 ja Vuoden uusi hääblogi 2018. Näistä viimeisimmän tulee olla sellainen, joka on perustettu vuonna 2017. Kaupalliset blogit ovat blogeja, jotka ovat joko yrityksen blogeja tai sisältävät kaupallisella tavalla paljon mainoksia ja blogiyhteistyötä. 

Mikäli olet viihtynyt blogini matkassa häidemme järjestelyjä ja pikku hiljaa myös hääpäiväämme seuraillen, käythän ehdottamassa blogiani Vuoden hääblogi 2018 -kategoriaan. Ja koska blogeja voi toki käydä ehdottamassa niin montaa kuin vain katsoo tarpeelliseksi, käy nimeämässä myös muut mahtavat hääblogit! Ehdotusaikaa on 26.12.2017 asti. Jatkoon päässeitä blogeja voi sitten äänestää 12.1.2018 asti.

Kuva: Vierula Photography

Love me do:n sivulla on tammikuun blogimiitin aikataulua sekä vielä kerran minun fiiliksiä messuilta, kävitkö jo lukemassa? Löydät sen täältä. Tapahtumalla on ihan uutena juttuna myös uutiskirje jonka voi tilata itselleen sähköpostiin. 

Hei, samalla kun menette ehdottamaan niitä teille mieluisia hääblogeja kisaan, niin kertokaa minullekin mitä tulevaisuuden hääblogeja kannattaa seurata? Olen havainnut, että suurimmassa osassa seuraamiani blogeja kirjoittajat ovat rouviintuneet ja postausten tahti on hiipunut, ellei jopa kokonaan loppunut. Mielelläni lisäisin lukulistalle uusiakin rakkauden juhlista kertovia blogeja!

Jaaha. Joko kohta siirryttäisiin siihen vihkimiseen hääpäivän kulussa? Kyllä kyllä, tulossa on.

6. joulukuuta 2017

Sinivalkoinen sielu

Tänään vietetään yhtä minulle vuoden rakkaimmista juhlista: Suomen itsenäisyyspäivää. Se on arvokas ja hieno juhlapäivä joka vuosi, mutta tänä vuonna siinä on erityinen tunne - täyttäähän maamme pyöreät sata vuotta. Menneinä vuosina juhlapäivän osuessa viikonlopulle tai sen tuntumaan olemme juhlineet isommalla porukalla milloin missäkin, aika usein mökillä, laittaen pöydän täyteen herkkuja ja viettäen rauhallista juhlapyhää läheisten kesken.

Tänä vuonna satavuotisesta taipaleestaan huolimatta tuntui, että meillä itsenäisyyspäivä ei oikein saanut ansaitsemaansa huomiota. Keskelle viikkoa emme ruvenneet järjestämään suurta tapahtumaa sillä arjen hallinnassa on jo aivan tarpeeksi, eikä yhtä päivää varten voinut oikein olettaa kenenkään matkustavan suuntaan tai toiseen. Saimme sentään kutsun kummeilleni tähän lähelle, joten aivan koti-illaksikaan päivä ei kääntynyt.

Mutta tänä vuonna, juuri itsenäisyyspäivän sijoittuessa arjen keskelle pääsin osallistumaan Tampereella järjestettyyn kansalaisjuhlaan ja kantamaan maanpuolustusyhdistysten joukossa veteraanijärjestön lippua. Osallistuin Tammelassa Talvisodan Henki -muistomerkillä lauluun, Kalevankaan hautausmaan juhlallisuuksiin ja joukolla suoritettuun ohimarssiin, jota säesti marssirumpu. Rummusta kumpuava vasemman jalan tahti kävi selkärangan kautta ja viimeistään sankarihaudoille maastopuvuissa vartioon asettuneet sankarivainajien ikätoverit saivat mielen liikuttumaan. Olen kiitollinen niin kovin monesta asiasta. 



Kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä ja kasvaa tässä pienessä pohjoisessa maassa jossa minulla on ollut aina yhtenevät mahdollisuudet pärjätä taustastani ja sukupuolestani huolimatta. Olen saanut maailman parhaan perusopetuksen ja mahdollisuuden korkeakouluopintoihin taloudellisesta taustasta riippumatta. Kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa perheessä, jossa olen saanut sekä palkansaajan, että yrittäjän eväät elämääni. 

Kiitollinen siitä, että olen saanut kuulla isovanhemmiltani ajoista, jolloin maamme itsenäisyys oli uhattuna. Uhrauksista, joita heidän ikäpolvensa on tehnyt niin kotirintamalla kuin korsuissa etulinjassa. Sotiemme veteraanit sekä heidän aikalaisensa antoivat kaikkensa tulevia sukupolvia varten: kotinsa, mielenrauhansa, henkensä. Olen kiitollinen siitä, miten sodan jälkeen he ovat rakentaneet Suomesta sitä maata, jossa itse saan nyt elää.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut suorittaa asepalveluksen. Siinä missä jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen, minulla on myös tarvittavia tietoja ja taitoja maani konkreettiseksi puolustamiseksi mahdollista sotilaallista uhkaa vastaan. Minut on kohdattu  palveluksessa tasavertaisena ja olen osoittanut olevani sotilaana kelvollinen.

Olen kiitollinen siitä, että voin kasvattaa lapseni tällaisessa maassa. Maassa, jossa he saavat kansainvälisessä mittaluokassa parhaimpiin kuuluvan koulutuksen. Maassa jossa heidän lähtökohtansa ei määritä sitä mitä heistä tulee. Toivon, että he kasvavat avarakatseisiksi ja sydämeltään avoimiksi. Sellaisiksi, jotka arvostavat kansallisia juuriaan, mutta eivät sillä verukkeella pelkää, väheksy tai vihaa vieraita kulttuureita tai niiden edustajia. 

Kiitollinen. Kaikesta tästä.