20. helmikuuta 2018

Hääpäivä: Ruokailu

Onnittelujen ja isäni pitämän puheen jälkeen oli aika nauttia juhla-ateria. Kerroin pitopalvelupohdinnasta jo tässä postauksessa. Valitsimme lopulta pitopalvelun tarjoajaksi Pitopalvelu Kristallin jonka ruokaa olimme syöneet jo eräissä juhlissa ja jolla sekä ruokalista, että hinta kuulosti sopivalta. Ennen itse hääruokailuun menemistä muutama sana asian valmisteluista.

Kävimme Kristallin hääpareille järjestämässä maisteluillassa viime kevättalvella Tommin kanssa ja varmistelimme ajatuksiamme tulevasta menusta. Kesällä sitten palaveerasimme Kristallin henkilökunnan kanssa pitopalvelun kahvilan silloisissa tiloissa koko perheen voimin. Se ei ollut missään mielessä rentouttava kokemus, sillä pojat olivat kovin levottomia joutuessaan istumaan heille tylsässä ympäristössä pöydän ääressä. Mukana tuomamme kirjat eivät riittäneet pitämään heitä viihdytettyinä mutta Kristallissa kaatuilevat mehupurkit ja puheen keskeyttävät kakarat lapsukaiset otettiin oikein hienosti huomioon eikä perhesirkuksemme tuntunut haittaavan lainkaan.



Onneksi olimme pitkälti päättäneet menun joten tarpeen oli vain varmistella aikataulut ja muut isommat kuviot. Viestiminen Kristallin henkilökunnan kanssa oli helppoa läpi kesän, ja helppona se pysyi myös häiden kynnyksellä. Noin kuukausi ennen häitä ilmoitimme lopullisen nuppiluvun sekä mahdolliset ruoka-aineallergiat ja erikoisruokavaliot.

Kristallin kaksi työntekijää olivat juhlapaikalla hyvän pätkän perjantaita asetellen ruokailuvälineet, servetit ja menukortit pöytiin, järjestäen Einon pirtin suurtalouskeittiön juhlakuntoon ja kysellen tarkentavia kysymyksiä juhlan kulusta meiltä. Lauantaina keittiössä olikin jo täysi vilinä ja vilske, mutta itsellä oli vahva tunne siitä, ettei meidän Tommin kanssa tarvinnut olla ruokapuolesta huolissamme pätkääkään. Kaasot ja bestmanit ottivat hienosti myös tässä asiassa homman haltuun ja olivat yhteyshenkilönä keittiöön tarvittaessa.

Meidän valitsema menumme sisälsi kolme salaattia (vihersalaatti, mansikka-halloumsalaatti, ilmakuivattukinkku- ja hunajamelonisalaatti paholaisenhillolla), kaksi kalaa (graavilohi sinappimajoneesilla ja savusiika yrtti-hunajakastikkeella), linnapaistin punaviinikastikkeella sekä kaksi lisuketta, uunijuurekset ja lohkoperunat. Lisäksi oli leipävalikoima levitteineen sekä tavalliset noutopöydän ruokajuomat.



Ruoka oli erittäin herkullista ja se maistui todella hyvin, myös hääparille joskin Tommi sanoi tyhjää lautasta katsellessaan ettei oikein muista mitä söi tai miltä se maistui. Taisi jännitys purkautua vatsasta vasta kun se korvattiin tukevalla aterialla. Minä muistan ruuan olleen juuri niin hyvää mitä toivoinkin.

Pöydissä oli jokaista kuutta henkilöä kohden pullo punaviiniä (Castillero de Diablo, Cabernet Sauvignon) ja pullo valkoviiniä (Kendermanns Organic, Riesling). Punaviinit olivat pöydissä valmiina, valkoviinit tuotiin pöytiin vasta ruokailun alkaessa ja Kristallin henkilökunta kävi kaatamassa täydennyksiä sitä mukaa kun lasit tyhjenivät. Minulle ja Tommille sekä meidän välittömälle hääseurueellemme tarjoiltiin myös onnittelumaljojen jälkeen yli jääneitä kuohuviinejä, joka oli todella kiva tapa huomioida meidät, päivänsankarit.



Minä ja Tommi korkkasimme juhla-aterian jonka jälkeen seurasivat muut pöytäseurueemme jäsenet. Sen jälkeen jokainen festaripöytä pääsi hakemaan ruokansa kiertävässä järjestyksessä. Koska sekä sulhanen, että etenkin toinen bestman on turvallisuusalan tyyppejä kiertosuunta juhlatilasta seisovan pöydän luo ja takaisin juhlatilaan järjestettiin niin, että ainoat portaat (jotka ovat pienemmässä sivussa olevassa juhlatilassa) suoritettiin ennen kuin päästiin ruuan luo. Itse en olisi edes ajatellut asiaa jonka seurauksena kiertosuunta olisi melko varmasti ollut juuri päinvastainen jolloin olisi ollut vaarana kompastella portaissa lautasineen päivineen.

Rehellisesti sanottuna en ole koskaan lukenut mistään blogista, että ruoka olisi ollut hirveää ja juhlavieraatkin olisivat sapuskan haukkuneet. Minäkin joudun samaan kliseeseen sortumaan ja kertomaan, että hääateriamme oli kerrassaan herkullinen ja siitä tuli vierailta paljon kehuja. Haluan kuitenkin mainita erikseen, että myös vieraamme huomasivat miten erinomaista palvelua pitopalvelultamme sai. Minä jo ylistin erityisesti salin puolella toimineen miespuolisen pitopalvelun edustajan toimintaa antamassani palautteessa Kristallille sekä annoin hääpäivänä henkilökohtaisesti kuulua miten kovasti arvostimme hänen panostaan juhlassamme, mutta hänen toimintansa huomattiin myös juhlaväen keskuudessa joten vielä kerran: kiitos!

Ruokailun jälkeen suoritettiin perinteiset hääleikit. Vai suoritettiinko? No mitäs luulette?

Kaikki kuvat: Vierula Photography.

Kaikki hääpäivään liittyvät postaukset löytyy täältä.

5. helmikuuta 2018

Hääpäivä: Onnittelut

Tänään on kulunut jo puoli vuotta hääpäivästämme. Onpa aika mennyt nopeasti! Hääpäivän tapahtumissa on aika siirtyä vihkimisestä eteenpäin.

Vihkimisen jälkeen kävelimme (jälleen ilman musiikkia) eteiseen ja apujoukkomme järjestivät onnittelujonon niin, että kiertosuunta oli otollinen halimisten ja kuohuviinimaljojen suhteen. Olimme päättäneet olla Tommin kanssa kahdestaan vastaanottamassa onnittelut ja tipautimme vanhempamme tästä toimituksesta onnittelijoiden joukkoon, vastoin ehkä hieman perinteisempää tapaa. 

Ensimmäisenä onnittelemaan saapui isoisäni, juuri heinäkuussa 90 vuotta täyttänyt teräspaappani jonka saapuminen juhlaan oli erityisen tärkeää minulle. Olen aina ollut isovanhempieni kanssa läheisiä ja paapan ollessa ainoa elossa oleva tästä joukosta toivoin sormet ja varpaat ristissä, että paappa jaksaisi osallistua juhlaamme. Oli ihanaa saada häneltä ensimmäiset onnittelut. 


Muut vieraat seurasivat pöytäkunnittain perässä niin, että ensin tulivat perheenjäsenemme, tehotiimimme perheineen ja amerikkalaiset vieraamme. Oli mukavaa ottaa vieraat vastaan henkilökohtaisesti ja nauroimmekin, että vaikka onnittelujono on yksi niistä melko tavanomaisista hääperinteistä, se oli festareidemme "turvatarkastus" ja siten sopi häihimme hyvin.

Kaasot odottivat vieraita heti meidän jälkeen. Heillä oli jälleen yksi tärkeä tehtävä: festarirannekkeiden kiinnittäminen. Halusin ehdottomasti toteuttaa festariteemaa teettämällä hääväelle festivaalirannekkeet jotka suunnittelin itse ja tilasin Ausbon Oy:ltä. Oli hauska päivän mittaan huomata miten jokainen kantoi ranneketta kuuliaisesti. Ihan kuin millä tahansa muilla festareilla.




Rannekkeiden vaihdon jälkeen oli vuorossa alkumalja jotka tarjoiltiin Pitopalvelu Kristallin toimesta. Siitä vieraiden matka jatkui sivussa olevan pienemmän juhlatilan kautta takaisin isoon juhlasaliin ja omille paikoilleen. Me otimme paikkamme pääpöydästä kaasoja vastapäätä ja istahdimme paistattelemaan onnessamme.


Ennen ruokailuun siirtymistä valokuvaajamme komensivat koko joukon ulos yhteiskuvaan. Emme halunneet kuluttaa potretteihin hirveästi aikaa, mutta olimme sopineet kuitenkin kuvasta koko juhlaseurueen kanssa. Siitä tulikin kaksi erinomaista otosta toisen ollessa perinteinen "hymyilkää" ja toisen ollessa "tuulettakaa" jossa jokainen irvisti ties miten, nosti nyrkin ilmaan tai näytti voitonmerkkiä. 


Siirryttyämme takaisin sisälle isäni kilisti lasiaan puheen merkiksi ja toivotti kaikki tervetulleiksi. Hän piti koskettavan puheen jossa hän kertaili yhteistä vaellustamme Lapissa - isä-tytärharrastus johon Tommi on päässyt myös mukaan. Puheessa muisteltiin joen ylitystä jonka aikana Tommi oli saanut olkapäänsä sijoiltaan ja sitä, miten yhdessä olimme saaneet sekä loukkaantuneen miehen, että tämän rinkan toiselle puolelle. Sillä sitä toisen kanssa yhdessä oleminen pohjimmiltaan on: esteiden ylittämistä vaikka toinen olisi hieman siipirikko. Isäni puhe oli hieno, mutta mikä siitä teki vielä hienomman oli se, että hän oli huomioinut ulkomaalaiset vieraamme pitämällä sen myös englanniksi. Siinä oltiin ehkä aika kaukana isän omalta mukavuusalueelta, mutta issee pärjäsi todella hienosti.

Puhe päättyi onnittelumaljojen nostamiseen jonka jälkeen estradille astui bestman Antti kertoen, että kohta syötäisiin.

Kaikki kuvat: Vierula Photography.

Kaikki hääpäivään liittyvät postaukset löytyy täältä.

28. tammikuuta 2018

Love me do January Fair: hurmaava viikonloppu

Viime viikonloppu vierähti iloisesti Helsingissä Kaapelitehtaalla, jossa lauantaina ja sunnuntaina nautittiin ihanasta häätapahtumasta: Love me do:sta. Jo toisen kerran sain osallistua tapahtuman mahdollistavan Love me do Crewn jäsenenä, asia minkä vuoksi järjestelin kalenteriani hieman uusiksikin. <3 Viime syksynä tapahtuma oli yksipäiväinen, mutta nyt lähdin tapahtumaan apukäsiksi ja -jaloiksi jo perjantaina töiden jälkeen ja palasin väsyneenä mutta ah niin onnellisena viikonlopusta maanantaina aamujunalla takaisin Tampereelle.

Tapahtumaan sai luonnollisestikin erilaisen otteen nyt kun pääsi näkemään sekä sen rakentamisen ja purkamisen, että siihen väliin mahtuneen kaksipäiväisen messuhypen kokonaisuudessaan. Kuten jo viime messujen yhteydessä totesin, tapahtumaa järjestävä Love me do Crew on jotain aivan uskomatonta ja oli huikeaa työskennellä pitkät päivät ja hengailla lyhyet illat näiden tyyppien kanssa!




Onneksi en ollut kuitenkaan niin korvaamaton, etten olisi ennättänyt viettää aikaa myös salissa tutustuen jälleen kerran kiinnostaviin ja kauniisiin osastoihin. Moikkailin tuttuja hääpukusuunnittelijoita ja muita hääalan yrittäjiä, mutta koska omat juhlat ovat jo ohi pystyin keskittymään tällä kertaa yksityiskohtiin, jotka viime tapahtumissa ovat ehkä jääneet vähän vähemmälle. Ennätin vähän shoppaillakin, nimittäin viime tapahtumasta jäi kaivelemaan Design Sinivuokon nahkaiset korut jotka tällä kertaa lähtivät mukaan.

Erityisesti ilahduin erilaisista miehille suunnatuista asusteista ja jujuista, joilla niin juhlaan kuin arkipukeutumiseenkin saa jotain erikoista. Viime Love me do:ssa tutuksi tullut Hermanni Vuorisalo edusti puisilla Söör ja Daam -asusteilla tässäkin tapahtumassa. Uusi malli Akseli oli aivan yhtä viehättävä kuin edellisetkin mallit. Vuorisalon tuotteissa edelleen ihastuttaa se, miten samasta puusta on veistetty sekä miehen solmio, että naisen korvakorut. Kaunis ajatus kenelle tahansa pariskunnalle.




Puiset tuotteet olivat hyvin edustettuna Love me do:ssa. Woobs & Fellows tarjosi myös upeita puisia solmioita jotka valmistetaan huonekaluteollisuuden ylijäämäpuusta. Solmioiden lisäksi osastolla oli useita kalvosinnappeja, omaa silmääni hivellyt sulkakaulakoru sekä puisia korvakoruja. Kovista yrityksistä huolimatta en ennättänyt käydä tekemässä tilausta puisista timanttikorviksista joiden mallin bongasin kalsosinnappien joukosta, täytynee vierailla Woobsin verkkokaupassa. Myös puusankaiset aurinkolasit olivat hienoja.





Vanhan nyrkkeilijän sydäntä lämmitti erityisen paljon Naskalin osastolla, sillä Iittalassa toimiva yritys valmistaa nahkarusetteja kuluneista ja kaatopaikkatuomion saaneista nyrkkeilysäkeistä ja -hanskoista. Nyrkkeily on yksi lempiharrastuksistani ja rakkaus lajiin sai sydämeni sykähtämään katsellessani solmioita, jotka antoivat entisille kehäraakeille uuden elämän. Ja vielä näin juhlavassa muodossa! Erityisesti ilahdutti löytää toisen poikani nimikkorusetti muiden mallien joukosta. Ehkä pojille voisi siirtää pienen osan äidin rakkaudesta nyrkkeilyyn, tällä lailla turvallisesti ja kauniisti, hankkimalla molemmille nyrkkeilyvälineistä valmistetut solmiot. Jos Naskali kaipaa mahdolliselle uudelle mallille nimeä, niin täällä olisi vielä toisen pojan nimi käytettävissä!




Kuten muinakin vuosina Kaapelitehtaan yläkerrassa oli esillä upeita kattauksia perinteisen kattauskilpailun tiimoilta. Pöydät olivat tänä vuonna mielestäni toisistaan poikkeavia, mutta eivät ehkä aivan yhtä näyttäviä kuin aikaisemmissa tapahtumissa. Omaa silmääni miellytti erityisesti Kukkapalvelu Freesin kullansävyinen kattaus (pöytä nro 2), Little Wedding Factoryn kokoama melko hillitty pöytä (pöytä nro 9), sekä runsailla kukilla koristeltu pöytä jonka oli loihtinut Ihana Kukkanen (pöytä nro 4). 






Siinä missä lauantain kilistelin maihareissani (kengistäni kuuluu kävellessä selkeä kilinä, aivan kuin kulkuset helkkäisivät) töiden merkeissä ympäri Kaapelitehdasta, sunnuntaina olin enemmän bloggaajan roolissa mestoilla. Viime syksyn tapahtuman tavoin otin muut bloggarit vastaan crewssa hääräävän Fanny kanssa, opastin joukon blogiloungeen sekä nautin heidän kanssaan sunnuntain ohjelmasta. Blogiloungeen oli katettu sekä visuaalisesti, että maun puolesta herkullinen brunssi josta ei voinut olla pitämättä. Brunssin tarjoiluista vastasi Festa Zannoni ja he olivat todellakin onnistuneet loihtimaan erinomaisen seisovan pöydän meille bloggaajille. Brunssikattaus herätti mielenkiintoa myös pöydän ympärillä istuvien morsianten joukossa eikä suoraan sanottuna tämän kaltainen hääateria tunnu lainkaan pöllömmältä idealta. Täyteenkin siitä tuli vallan mainiosti! Loungen juomapolitiikasta vastasi tuttuun tapaan Henkell & Co. ja jälleen kerran kuplivalla kilisteltiin tulevien rouvien kanssa. Tällä kertaa joukossa oli itseni lisäksi myös toinen jo häänsä juhlinut bloggaaja kun 071017 -blogin Piia oli saapunut paikalle.









Muotinäytösten välillä oli mm. häähuutokauppa josta vahingossa huusin itselleni italiaisen nahkalaukun ja palkittiinhan tapahtumassa myös vuoden hääblogit. Kaupallinen hääblogi meni (ei ollenkaan yllättäen) Makea Hääblogille ja täysin menneistä poikkeavasti Vuoden 2017 hääblogi sekä Uusi hääblogi titteli osui tällä kertaa yhdelle ja samalle blogille: Mutsis on - Wedding Edition. Maininnat eivät osuneet tälläkään kertaa omalle kohdalle, mutta en ollut pettynyt. Lämpimät kiitokset kaikille, jotka blogiani olivat ehdottaneet ja mahdollisesti äänestäneetkin!

Yksi viikonlopun iloisimmista yllätyksistä oli Vuoden Hääyrityksen julkistaminen. Olin jo riemuinnut hääkakkumme valmistaneen Purppurahelmen kategoriavoitosta, mutta olin tavattoman iloinen kun Purppurahelmi julistettiin koko kisan voittajaksi lauantaina. Hanna tekee uskomatonta työtä juhlakakkujen ja -herkkujen suhteen, on äärimmäisen ystävällinen ja joustava palveluntarjoaja ja toimittaa pelkkää priimaa. Me olimme erittäin tyytyväisiä omaan kakkuumme jonka Hanna osasi toteuttaa osittain sekopäisistä selityksistäni huolimatta juuri kuten pitikin, joten voitto todellakin meni omasta mielestäni oikeaan osoitteeseen. Hyvä Purppurahelmi!



Tuntuu, että viikonlopusta riittäisi asiaa vaikka ja kuinka, mutta pitääkseni postausten mitan jotenkin lukijaystävällisenä palaan asiaan uudessa postauksessa ainakin muotinäytösten suhteen, vanhaa kaavaa noudattaen. Mutta hei, kertokaa te tällä välin mitä mieltä olitte Love me do January Fairista? Missä onnistuttiin, missä pitäisi petrata? Mikä fiilis jäi? Löytyikö jotain oleellista omiin juhliin?

12. tammikuuta 2018

Hääpäivä: Vihkiminen

Olimme suunnitelleet vihkimisen alkavaksi klo 14.00 ja toivoneet kutsussa, että juhlaväki saapuisi paikalle puoli tuntia aikaisemmin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan halusimme vihkimisen noin 200 metrin päähän järven rantaan, mutta epävakainen sää pakotti meidät siirtämään suunnitelmat pihapiiriin. Pirtin edustalla, majoitusrakennusten sylissä on nätti nurmikenttä jossa kasvaa iso puu, joten arvelimme pitävämme vihkimisen sen juurella.

Bestmanin ottama kuva Einon pirtin etupihasta.

Juhlatilassa toki oli mahdollista järjestää vihkiminen, mutta vaikka se oli pidetty hätävarana huonon sään estäessä ulkovihkimisen, ei sitä kuitenkaan oltu oikeasti ajateltu loppuun. Emme yksinkertaisesti ajatelleet joutuvamme sisätiloihin kun kaikki muut kesälauantait aurinko oli hemmotellut hääpareja, olipa sää ollut mitä tahansa viikonloppujen molemmin puolin. Mutta kun kello tuli kaksi kävi selväksi, ettei vieraita voisi laittaa ulos nurmikolle ja toivoa, ettei joukon niskaan kaataisi  koko vihkitoimituksen ajan vettä.

Vieraat siis siirtyivät sisätiloihin ja ottivat plaseeratut paikkansa. Ja minua kiukutti.

Täysin tietenkin irrationaalisesta syystä, sillä luonnollisestikin oli tärkeää saada koko hääseurue sateensuojaan. Harmittelin Einon pirtin salissa miten vieraiden ensisilmäys juhlatilaan olisi kiireessä juuri ennen vihkimistä, enkä edes itse pääsisi katsomaan kaikkien reaktioita kun he imisivät aisteillaan tarkasti suunnittelemani ja yhdessä toteuttamamme kokonaisuuden. Niinkuin nyt se olisi se kaikista tärkein asia. Tajusin vasta myöhemmin, että itsekseni kiukuttelu johtui yksinomaan siitä, että minua kaikesta huolimatta hieman jännitti koko touhu.

Kun kello tuli kymmenen yli kaksi ajattelin happamasti, että vihkiminen oli varmaankin aloitettu ilman minua. Mutta tulihan se issee minut lopulta hakemaan ja saattoi pihan poikki Einon pirtin juhlatilan ovelle. Ja siitä koko matkan Tommin ja notaarin luo. Siinä vaiheessa ei kiukuttanut eikä jännittänyt enää yhtään.


Siis minua. Operaatioon osallistuneita miehiä taisi jännittää kumpaistakin. Minä olin puhtaasti onnellinen. Tuntui järjenvastaiselta jännittää, sillä tein matkaa isäni kanssa sen miehen luo, jonka olin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta päättänyt ottaa lasteni isäksi ja nyt aviomiehekseni. Marssiani sulhaseni luo siivitti Papun kirkkaalla kuulunut, hämmästynyt huudahdus: "Äiti, sun mekko on ihan maassa asti!" Muuta ei sitten kuulunutkaan, sillä emme olleet tajunneet valita varmuuden vuoksi mitään musiikkia sisääntuloa varten.

Notaari oli saapunut Pirkanmaan käräjäoikeudesta ja bestman Janttu oli ottanut hänet juhlapaikalla vastaan. Olimme saaneet häneltä etukäteen esimerkkejä vihkipuheista, joista laadimme meille sopivan version hääpäiväämme varten. Se sitoi hyvin yhteen ajatuksemme siitä, ettei tässä olla pelkästään hyvästä onnesta, vaan avioliittomme perustuu yhteisesti päätettyyn tahtotilaan, haluun yrittää rakastaa toista silloinkin kun se ei tunnu helpolta - tai edes mahdolliselta.



"Te olette päättäneet rakastaa toisianne. Se on paljon enemmän kuin se, että te rakastatte toisianne. Rakkaus on ihana tunne, se kantaa läpi koko elämän.
Tunteet ovat kuitenkin ailahtelevaisia. Se, että te tahdotte solmia avioliiton osoittaa, että tuntemanne rakkauden lisäksi te myös tahdotte rakastaa silloinkin, kun se on vaikeaa."

Puheen jälkeen seurasi siviilivihkimiselle ominainen kaava, jossa tiedusteltiin halusivatko osapuolet ottaa toisensa aviopuolisoikseen ja rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Kun myöntävä vastaus oli tullut Tommi otti bestman Antin ojentaman vihkisormuksen ja sujautti sen ei-niin-sutjakasti sormeeni.



”Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossa toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.”

Lopuksi oli tietenkin suudelman vuoro ja täytyy sanoa, että innostuimme hieman pidempään pusuun. Se purki mukavasti ainakin sulhasen tuntemaa jännitystä, sai raikuvat aplodit ja sopi meille. Se myös levitti punaisen huulipunani melko taitavasti Tommin nenästä leukaan asti, mutta ei sekään mitään haitannut. Nauratti vain. Olimme lopultakin saapuneet parisuhteessamme pisteeseen, jossa Tommista tuli aviomieheni ja minusta vaimo.





Olimme selvinneet! Hyvä me!

Kaikki kuvat ellei toisin mainita: Vierula Photography.

Kaikki hääpäivään liittyvät postaukset löytyy täältä.

Psst! Oletko jo käynyt äänestämässä parasta hääblogia vuodelle 2018? Jos et, niin sen voi tehdä täällä! Äänestysaikaa on 14.1.2018 asti ja voittaja julkaistaan parin viikon päästä Love me do:n January Fairissa Kaapelitehtaalla. 

8. tammikuuta 2018

Naissotilaat, nyt ja silloin

Ylen uusi realityohjelma Naissotilaat kertoo naisten vapaaehtoista asepalvelusta suorittavien naisten vuodesta armeijan "harmaissa". Viime vuonna pääasiassa Niinisalon Tykistöprikaatissa kuvattu ohjelma herätti minussa vahvan hylkimisreaktion ja leimasin sen formaattiin sen paremmin tutustumatta viihteelliseksi höpöhöpöksi jota en aikoisi katsoa. Kävi kuitenkin niin, että ohjelman ilmestyttyä Yle Areenaan Facebookissa seuraamissani ryhmissä alkoi kuhina: muut ressunaiset kehuivat ohjelmaa sen todenmukaisuudesta ja monissa heräsi vahva nostalgia omiin inttiaikoihin. Kun omat palvelustoverini hehkuttivat ohjelman throw back -fiilistä omasta kotivaruskunnastamme sekä mainitsivat, että ohjelmassa vilahtelee tuttujakin, oli pakko nollata ennakkoasenne ja katsoa Naissotilaat itsekin.

Ja olihan se nostalgista. Tänään on nimittäin tasan kymmenen vuotta siitä, kun itse astelin reppu selässä ja jos nyt ei ihan pelko, niin aikamoinen jännitys persiessä samojen porttien läpi ja sopersin innosta värisevällä äänellä päivystäjän pöydän edessä samat sanat kuin muutkin juuri palvelukseen astuneet alokkaat: "Herra alikersanssi, alokas omanimi ilmoittautuu palvelukseen".




Omalla kohdallani armeijaan meneminen oli itsestäänselvyys. Kukaan ei oikein tiedä mistä se polte tuli. Vanhempani muistelevat, että ilmoitin jo päiväkoti-iässä meneväni isona armeijaan. Itse en koskaan joutunut miettimään olisiko se mahdollista, sillä naiset ovat voineet suorittaa asepalvelusksen vuodesta 1995 lähtien. Ensimmäiset naiset aloittivat mm. Niinisalossa talvella 1996. Olen ollut silloin ala-asteella. Lukiossa asia alkoi konkretisoitumaan kun palvelukseen piti itse hakeutua sen sijaan, että miesten tavoin kirje kutsuntoihin olisi tullut kotiin. Olin sen verran innoissani, että lähetin paperit vahingossa vuotta etuajassa jonka johdosta aluetoimistosta soitettiin ja kysyttiin tarkentavia kysymyksiä palveluksen aloittamiseen liittyen. Piti malttaa lukea ensin itsensä ylioppilaaksi asti ja lähettää hakemus sitten uudestaan.

Tammikuun 8. päivä 2008 oma saapumiserä I/08 sitten alkoi. Meitä aloitti Niinisalossa muistaakseni 13 naista joista jo peruskoulutuskaudella osa siirtyi muihin yksiköihin. Vuoden mittaan jokainen löysi oman polkunsa aselajin ja koulutuksen suhteen. Minun polkuni vei p-kaudelta tulenjohtoaliupseerikurssille ja sen ensimmäiseltä jaksolta reserviupseerikurssille. "Er-uu-koo" olikin aina tavoitteenani ja sinne pääseminen tuntui käsittämättömän hienolta. Kotiuduin vuotta myöhemmin tulenjohtajana ja reservin vänrikkinä.



Asepalvelus oli kaikkea sitä mitä olin kuvitellut ja toivonut, mutta samalla se ei kuitenkaan ollut.  Ei sitä yksinkertaisesti voi kuvitella kaiken kaikkiaan, se täytyy itse kokea. Vuoden palveluksessa ehti oppia itsestään aika paljon, haastaa itseään ja löytää omat rajansa. Kirjoitin koko vuoden päiväkirjaa ja blogia joista fiiliksiä on voinut lukea vielä kotiutumisen jälkeenkin. (Blogin olen jo joitakin vuosia sitten jo poistanut.) Vuosi oli rankka, mutta palkitseva. Vaikka välillä usko itseensä ja osaamiseensa oli lopussa, terveys pragasi ja palvelustovereiden kanssa ei homma toiminut, en olisi koskaan jättänyt tätä kokemusta väliin.

Naissotilaat -ohjelma herätti monenlaisia tunteita. Huomasin vajoavani välittömästi siihen "silloin kun minä olin armeijassa" -moodiin, joka on aivan älyttömän ärsyttävää, mutta tavallaan ymmärrettävää. Se on sitä, että vertaa nykypalvelusta omaan palvelusaikaan. Sitä samaa pöljäilyä, mitä veljet, isät, sedät ja isoisät ovat tehneet aikoinaan. Sitä minkä perusteella sitten palvelukseen astuvat alokkaat muodostavat kauhunsekaiset odotukset varusmiesvuodelta. Heti sen Talvisodan jälkeen armeijassa oli aina pirusti pakkasta, kesälläkin, ja kaikki marssit olivat ainakin viisikymmentä kilometriä pitkiä. Ruokaa sai kerran viikossa ja teltta syttyi kipinävuorossa olevan tomppelin toimesta tuleen. Lomille ei päästy koskaan ja skapparit huusivat aina pää punaisena. Just joo.

Kehitys kehittyy. Myös armeijassa. Varusteet paranevat, sisäkuriin tulee muutoksia, johtamiskäytännöt kehittyvät. Se on hyvä se. Kymmenen vuotta sitten käytettiin vielä vanhempaa palveluspukumallia, särmättin punkkaa ja pinkkaa ja vedettiin ns. tyhjään päähän kun tervehdittiin ylempiä viemällä käsi lippaan sisätiloissakin, joissa ei luonnollisestikaan saanut käyttää päähinettä. Taisteluvälineet, viestivälineet... niistä suuri osa on jo vanhentunut kymmenessä vuodessa. Osa taas on käytössä edelleen.



Samalla nyt kymmenen vuotta myöhemmin Naissotilaat -ohjelmaa katsoessa on kaikki kuitenkin niin kovin tuttua. Perusasiathan eivät ole muuttuneet, eivät varmaan ikinä. Puhuttelu-esittely-asia saa hymyn suupieliin, ampumaradalla tapahtunut varomattomuus laittaa kulmat kurttuun ja cooperia katsoessa verenmaku nousee kurkkuun pakostakin - juoksenhan sen itse maanpuolustusharrastuksen vuoksi edelleen vuosittain. Rouva kapteenin luentojen katsominen saa selkärangan suoristumaan, sillä vaikka hän kymmenen vuotta sitten oli rouva yliluutnantti ja omasi eri sukunimen, kunnioitus ja palvelusajalla vallinnut rehellinen pelkokin saa edelleen skarppaamaan. Käskyt ja komennot sekä niihin reagoiminen tulee selkäytimestä.



Inttivuosi ei enää ikinä tule takaisin, ei vaikka kuinka kävisi kertaamassa tai harrastaisi maanpuolustusta. On aika hienoa, että saa tavallaan elää mukana tuon jännittävän vuoden uudestaan ohjelman naisten mukana. Nyt kun he ovat jo siirtyneet reserviin heillä on tavallaan yksi aika iso asia yhteistä minun kanssani. He ovat siirtyneet osaksi melko pientä porukkaa jotka kutsuvat itseään reserviläisnaisiksi.

Ohjelma oli lopulta todella positiivinen yllätys. Onneksi muilla ressunaisilla ei ollut samanlaista ennakkoasennetta sitä kohtaan niin minäkin sain sen katsottua! Toivottavasti se toimii kynnyksen madaltajana kaikille niille naisille, jotka pohtivat pärjäisivätkö armeijassa. Ihan vaan tiedoksi: pärjäätte te!